Black Sabbathin elävä legenda ja usein heavy metallin keksijäksi tunnustettu kitaristi Tony Iommi täyttää 70 vuotta.
19.2.1948 Birminghamissa syntynyt Anthony Frank Iommi muovasi heavy metallin soundin erityisesti 1970-luvun alun Black Sabbath -levyillä, mutta raskaamman ulosannin vastapainoksi miehen tuotannosta löytyy myös hengästyttävän melodisia kohokohtia, kuten ”The Sphinx” ja ”Laguna Sunrise”. Hän on ainoa Black Sabbathin jäsen, joka on soittanut yhtyeessä alusta alkaen ja jokaisella sen albumilla.
Iommin tunnetuin soitin on Gibson SG -mallin kitara. Tonyn ainutlaatuisen syvä ja raskas soundi syntyi nuorena kärsityn onnettomuuden vuoksi osittain pakon sanelemana ja kitara viritettiin ajalle epätyypillisen alas. Black Sabbath soitti myös kovempaa kuin yksikään toinen aikakauden yhtye sillä ”kyllästyimme kuuntelemaan katsojien puhetta soittomme aikana”.
Iommi leikkasi viimeisenä työpäivänään terästehtaalla sormensa onnettomuudessa. Hän joutui opettelemaan uuden soittotavan käyttäen nahasta valmistettuja erikoispäitä kahdessa vasemman käden sormessaan. Tämä loi täysin ainutlaatuisen soundin, joka tunnistetaan yhä välittömästi riippumatta siitä, minkä aikakauden Sabbath-materiaalia lepää soittimessa. Iommi kuvasi myöhemmin onnettomuuden jälkeen syntynyttä erikoista soundiaan ja soittotyylinsä rakentumista seuraavasti:
Part of my sound comes from learning to play primarily with my good two fingers, the index and the little finger. I’ll lay chords like that and then lay vibrato on them. I use the chopped off fingers mostly on soloing. When I bend string s I bend them with my index finger and I learned to bend them with my little finger. I can only bend them with the other fingers to a lesser extent. Before the accident I didn’t use the little finger at all, so I had to learn to use it. I’m limited because even with the thimbles there are certain chords I will never be able to play. Where I sued to play a full chord before the accident, I often can’t do them now, so I compensate it by making it sound fuller. That’s how I developed a style of playing that suits my physical limitations. It’s an unorthodox style but it works for me.
Geezer Butler, Tony Iommi, Ozzy Osbourne sekä Bill Ward perustivat alunperin nimellä Earth tunnetun bändin vuonna 1968 blues- ja jazz-improvisaation pohjalle. Pian soundi muovautui raskaammaksi ja uusi yhtyeen nimi otettiin kauhuelokuvasta. Vuonna 1970 ilmestyneen debyyttialbumin ”Black Sabbath” katsotaan aloittaneen heavy metal genren ja vaikka levy on vahvasti bluespohjainen, Iommin kitarariffit olivat raskaudessaan vallankumouksellisia ja Ozzyn ääni tuntui kumpuavan kauhufilmeistä.
1970-luvulla Black Sabbath sai aikaan laajoja protesteja ja yhtye nimettiin satanisteiksi, vaikka loistavalta ”Master Of Reality”-levyltä löytyi jopa suora gospel-kappale ”After Forever.” Black Sabbath ei ollut vain raskaudessaan ainutlaatuinen vaan levyiltä löytyi monipuolisia tunnelmia balladien kuten ”Solitude” sekä ”Planet Caravan” muodossa.
I did like to experiment a bit and I’ve always been one to try and do something different from what we’d already done. Even from the early days of doing an instrumental when we did ”Laguna Sunrise” [from ”Vol 4”]. Then ”Supertzsar” [from 1975’s ”Sabotage”] was another one. At first somebody said, ‘You can’t put ”Laguna Sunrise” on the album with all the heavy stuff.’ Why? And it was the same with ”Supertzsar”. And I’d done it at home. I had a harp and I couldn’t play the harp but I could play a couple of notes on it. So I put this riff down and thought, ‘I’ll try that harp on this.’ We were always experimental all the way through. Right down to sounds, because you had to make your own sounds in those days. You couldn’t buy a keyboard and press a note that came up as a different sound. You had to make them and it took time to do it.
Bändin ulkonäkö vastasi jossain määrin syntynyttä imagoa: tummat vaatteet, Ozzyn tatuoinnit sekä suuret teräsristit kaulassa toivat mieleen varjot auringon sijasta. Suuri osa Sabbathin materiaalista kertoi kapinoinnista hylkäystä ja yksinäisyyttä vastaan, massojen manipulointi oli vahvasti läsnä Geezer Butlerin sanoituksissa. Jopa yleensä yhtyeen diskografian loppupäästä arvoasteikosta löytyviltä ”Technical Ecstasy”– sekä ”Never Say Die”- levyiltä on aistittavissa vahvaa kapinahenkeä ja yksilön taistelua suurempaa entiteettiä vastaan.
Iommin riffit määrittelivät yhtyeen musiikkia alusta lähtien ja kitaristi otti myös vahvan johtajan roolin sekä studiossa, että kiertueilla. Vuoden 1972 ”Vol 4” –albumista lähtien mukaan alkoi tulla yhä kokeellisempia sävyjä ja akustisia sekä sinfonisia sovituksia. Vuoden 1975 ”Sabotage” on taiteellisessa mielessä vain viiden vuoden aikajana huomioiden mestariteos, vaikka levy ei yltänyt aiempien suosioon ja yhtye alkoi olla sisäisten ristiriitojen sekä huumeiden käytön raastama.
Vuonna 1979 Ozzy Osbourne jätti yhtyeen ja hänet korvasi Rainbow-vokalisti Ronnie James Dio. Alkoi aikakausi, jossa lukuisat jäsenistönmuutokset veivät huomion ajoittain loistavana jatkuneesta musiikista. Dion kanssa yhtye teki ”Heaven And Hell” sekä ”Mob Rules”- albumit, jotka olivat hyvin erilaisia teoksia verrattuna Sabbathin alkuvuosien tuotantoon, mutta kiistattomia klassikoita tästä huolimatta. Myöhemmin Tony Martinin kanssa Iommi sävelsi Sabbathille vähemmän tunnettuja, mutta yhtälailla erinomaisia metallikappaleita kuten ”Headless Cross,” ”When Death Calls” sekä ”Cross Of Thorns”.
Vuonna 1996 Iommi laittoi Sabbathin telakalle ja valmisteli ensimmäistä soololevyään yhdessä Glenn Hughesin ja Dave Hollandin kanssa. Nauhoitukset jäivät kuitenkin hyllylle ja ilmestyivät vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Parin yksittäisen esiintymisen jälkeen alkuperäisen Black Sabbathin varsinainen paluu todentui lopultakin kesällä 1997 Ozzfestissä, jossa sydänsairauksista kärsinyttä Bill Wardia paikkasi Mike Bordin. Varsinaiset reunion-konsertit nähtiin myöhemmin saman vuoden joulukuussa Birminghamissa, ja julkaistiin myöhemmin ”Reunion” -livealbumilla. Seuraavana vuonna yhtye nähtiin Suomessakin Provinssirockissa, jossa rumpujen takana istui puolestaan Vinnie Appice.
Itse sain todistaa Black Sabbathin Helsingin Jäähallissa viime vuosituhannen lopussa lopussa. Yhtye vaikutti yllättävän hyvävoimaiselta. Vaikka Ozzy unohti sanat ja kulki lavalle teipattuja ohjenuolia pitkin, ilmassa oli nostalgian lisäksi grunge-kauden jälkimainingeissa edelleen ajankohtaista musiikkia tarjoavan juhlan tuntua. Black Sabbath palasi Suomeen vielä 2005, 2013 ja viimeisen kerran päätösrundillaan 2016.
Iommi julkaisi ensimmäisen soololevynsä ”Iommi” vuonna 2000. Albumilla nähtiin useita tähtivieraita. Vuonna 2005 kitaristilta ilmestyi ”Fused” -levy Glenn Hughesin kanssa. Samoihin aikoihin huhut kolmannesta yhteistyöstä Ronnie James Dion kanssa alkoivat kiertää ja ”Mob Rules”- sekä ”Dehumanizer” -levyillä soittanut nelikko päätyi taltioimaan kolme uutta kappaletta vuoden 2006 ”The Dio Years”– kokoelmalle ja suuntasi sen myötä maailmankiertueelle.
Yhtye ei halunnut (eikä oikeusteknisesti voinut) kutsua itseään Black Sabbathiksi vaan nimeksi valikoitui jo tässä vaiheessa lähes yhtä tunnistettava Heaven And Hell. Samalla saatiin mahdollisuus esittää konserteissa vain ja ainoastaan Dio-kauden materiaalia. Kokoonpano sai suurta suosiota ja julkaisi lopulta odotetun studiolevyn ”The Devil You Know” vuonna 2009. Julkaisu ja sitä seurannut kiertue jäi Ronnie James Dion viimeiseksi, sillä legendaarinen vokalisti menehtyi vatsasyöpään toukokuussa 2010.
Odotetusti alkuperäinen Black Sabbath palasi yhteen 11.11.2011 järjestetyssä lehdistötilaisuudessa, tuolloin Bill Ward oli vielä mukana, mutta rumpali ei enää soittanut yhtäkään keikkaa bändin riveissä jääden sopimusriitojen vuoksi sivuun kiertueelta sekä yhtyeen jälleen kerran aktivoimista studiosessioista Rick Rubinin kanssa. Sabbath oli yrittänyt viimeistellä uutta levyä aiemmin jo kahteen otteeseen, mutta sessiot olivat aina jäätyneet mm. keulamies Ozzyn keskittymisvaikeuksien takia.
Vuonna 2013 viimeinkin ilmestynyt ”13” -levy oli ensimmäinen Black Sabbathin studiolevy 18 vuoteen ja tarjosi sinällään jykevää doom heavya. Kyseessä oli paljolti Rubinin yritys viedä bändi 1970-luvun juurille, projekti kuitenkin epäonnistui ja soundi kuulostaa kömpelöltä yhdistelmältä nykypäivän Sabbathia imitoivia yhtyeitä sekä modernia lähestymiskulmaa. Myös Bill Wardin puuttumisen huomaa, vaikka Brad Wilk ammattilaisena työnsä hyvin hoitikin. Iommi suhtautui myös Rubinin metodeihin epäilevästi jonkin aikaa levyn julkaisun jälkeen antamissaan kommenteissa:
With our last album Rick Rubin wanted it to sound like the early days and he said, ‘Can you get any of your original amps?’ It was 50 years ago – where are we going to store amps for 50 years? We arrive in the studio and they’ve got a rack full of amps in there and I said to the engineer, ‘What’s all this? He said, ‘Rick ordered them.’ ‘Why?’ All these old vintage Marshalls and about three Laney Klipp amps, which I had never used but he assumed I had. So I got in there and said, ‘I don’t need these.’ But he said Rick’s ordered them, so at least give them a try. I tried them and I didn’t like them. I said to Rick, ‘Just because they’re vintage amps, it doesn’t mean they sound good.
So we had this little thing about what we should sound like. He even phoned this bloke up who he said knew how to get my sound. I said: ‘I’m the one who got the sound. Why were you calling someone else about how to get my sound?’ In the end I used my own amp that I designed [TI 100]. Not the new ones – I wish I’d had those then.
”13” –levyä seurasi jälleen mittava kiertue ja vuonna 2015 bändi ilmoitti aikeistaan suunnata viimeiselle rundille. Toiveista huolimatta Bill Wardia ei saatu nytkään mukaan ja sanasota entisen rumpalin kanssa sai välillä naurettavia mittasuhteita. Huolimatta fanien toiveista ja viimeiseen asti velloneista huhuista, Wardia ei nähty edes päätöskonserteissa mukana. Hänen paikkansa otti Ozzy Osbournen sooloyhtyeestä tuttu Tommy Clufetos. Black Sabbath esiintyi viimeistä kertaa Suomessa heinäkuussa 2016 Monsters Of Rock–tapahtumassa Helsingin Kaisaniemessä.
Vakavampia uutisia saatiin kitaristin leiristä vuonna 2012 kun Iommilla todettiin imusolmukesyöpä. Rankkojen hoitojen jälkeen tauti saatiin asettumaan remissio-vaiheeseen ja kitaristi pystyi lähtemään kiertueelle. Lääkärit tekivät kuitenkin vuoteen 2015 mennessä selväksi, että pitkien matkojen aika olisi terveyttä vaarantamatta nyt ohi. Sabbathin päätettyä uransa, Iommi on antanut viitteitä halustaan työskennellä entisten Sabbath-laulajien Tony Martinin ja Glenn Hughesin kanssa. Hän on viime vuoden aikana käyttänyt myös paljon aikaa hyväntekeväisyystyöhön. Vaikka ura väistämättä on ehtoopuolella, fanit uskovat kuuluisan riffikoneen tulevan vielä kajahtamaan muodossa tai toisessa.
Black Sabbath päätti The End -kiertueen reilu vuosi sitten kotikaupunkiinsa Birminghamiin. Viimeisestä konsertista taltioitu elokuva sekä albumi saatiin kauppohin loppuvuodesta 2017. Ozzyn ja Iommin terveysongelmat tekivät lähestyvästä ”The End”- kiertueesta väistämättömän ja päätös lopettamisesta ei tullut yllätyksenä faneille. Ilmassa oli silti vahva kaihon tunne ja jälleen pohdittavana se, kuka näiden jättiläisten paikan pystyy ottamaan? Ei kukaan, eikä ole tarkoitustaan. Black Sabbath ja ”Black Sabbath” kaikui ukkosen sekä kaatosateen säestämänä ensimmäistä kertaa levylautaselta samalla tehokkuudella vain kerran.
Metallissa, jossa viimeisen 50 vuoden aikana läpi käyty lukuisia muutoksia ja monen eri genren valtakausia, Black Sabbath on pysynyt ja seisonut vahvana. Tony Iommin riffi vuodelta 1970 ja vuonna 2018 kertoo kaiken olennaisen. Se on matka jonnekin syvälle, paikkaan jossa heavy metal koskettaa yhä tavalla jota mikään muu musiikin muoto ei pysty tekemään.
Päätössanat jätetään Iommille:
I’m really proud of what we’ve achieved. We spawned a whole new generation of music, of players. You can even say our music saved a few lives. And now I don’t have to go out to prove anything any more, to anybody.
Teksti: Ville Krannila
Onnittelut Tony Iommi! Alta katseluun kitaristin parhaita esityksiä lähes 50 vuoden ajalta:
https://www.youtube.com/watch?v=xwaw6V3Ojcg
https://www.youtube.com/watch?v=vcWn_IrqBPc
