Black Sabbath @Monsters Of Rock, Helsinki Kaisaniemi, 7.7.2016

ozzy1

Heavy metallin esi-isä Black Sabbath saapui viimeisellä kiertueellaan Helsingin Kaisaniemeen Monsters Of Rockiksi ristittyyn uuteen tapahtumaan. Ilmassa oli jäähyväisten tumma suruviitta ja muullekin viitalle oli tarvetta, vielä edellisenä päivänä vallinnut kaunis kesäsää oli nimittäin vaihtunut koleaan viileyteen ja yllä uhkaavaan sateeseen.

Alueelle saavuttua toimitus totesi paikan olevan hyvän oloisella mallilla ja etäisyyksien verrattaen lyhyet, mutta loppuunmyydyn 20 000 katsojan ahtautuessa paikalle Opethin setin aikoihin tilan ja resurssien rajallisuus tuli selvästi esiin. Kapasiteetti ei tarjoilun ja bajamajojen suhteen ollut riittävä ja jonot molempiin olivat pitkät kuin nälkävuosi. Kaiken lisäksi ihmismassa teki liikkumisen alueella kohtalaisen hitaaksi ja vaikeaksi jo ennen pääesiintyjän astumista lavalle ja myöhemmin Sabbathin setin päätyttyä. Kaisaniemessä monet Tuska-festarit aiempina vuosina viettäneenä alue on tunnetusti kyllä toimiva, mutta nyt tilaa ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Ajoissa paikalle tulleena paita ja Black Sabbathin ”The End” EP saatiin kuitenkin haltuun suhteellisen nopeasti ja päästiin virittäytymään illan ensimmäisten esiintyjien aloitukseen.

Vielä verrattaen vähälukuisen yleisön edessä suurella lavalla aloittanut Amorphis oli eräänlaisen haasteen edessä, mutta jos jännitystä oli, se ei otteista millään tavalla paistanut. Bändin viimeisin “Under The Red Cloud” nousi vuoden 2015 kovimpien metallijulkaisuiden joukkoon ja yhtye tuntuu useamman yhteisen vuoden jälkeen nousseen aivan uudelle tasolle. Suuri osa tästä energiasta hienojen levytysten lisäksi on varmasti lähtöisin Tomi Joutsenesta, jonka esitys oli jälleen kerran loistava. Puhtaat ja rankemmat lauluosuudet irtoavat mieheltä vakuuttavalla varmuudella ja erinomaisella soundilla. Lisäksi mies osaa ottaa yleisön tavalla, jota edellinen vokalisti Pasi Koskinen ei mielestäni koskaan hallinnut. Joutsen hallitsi isoakin esiintymispaikkaa mainiosti, ja kun takana on laadukkaita kappaleita kokonaisuus yksinkertaisesti toimii.

Kaisaniemessä bändin setti peilautui edelliseen Provinssin vetoon, jossa uusi levy oli ansaitusti esillä peräti viiden kappaleen verran. Biisit kuten vahvasti keikan avannut nimikappale, ”Sacrifice” ja setin aikana hienosti kasvaneen yleisömassan laulamaankin virittänyt ”Death Of A King” toimivat mainiosti livenä. Päätökseksi kuultiin luonnollisesti ”My Kantele” ja Amorphis sai tätä myötä ansaitut suosionosoitukset. Joutsen totesi Black Sabbath-paitaa päällään kantaen, soittamisen ennen heavy metallin kuninkaita olevan yhtyeelle suuri kunnia, ja jotenkin tämän myös aisti hyvällä energialatauksella vedetystä keikasta.

rivalsons1

Rival Sons oli jossain määrin outo lintu illan kattauksessa, eivätkä Long Beachin soundit synkässä Kaisaniemen alkuillassa purreet lainkaan tähän suuntaan. Kaiken lisäksi illan ainoaksi jäänyt sade alkoi lähes samanaikaisesti yhtyeen aloittaessa keikkaansa. Onneksi kovin runsaaksi ei veden tippuminen missään vaiheessa yltynyt kestäen noin tunnin.

Jostain syystä Rival Sons on melkoisen suosittu, itselleni tämä suosio jäi todistetun esiintymisen myötä edelleen mysteeriksi. Bändin musiikki on hampaatonta ja sielutonta 1970-luvulta vaikutteita hakevaa hard rockia, josta hardin voisi helposti tiputtaa pois. Laulaja Jay Buchanan revitteli näennäisesti parhaansa tehden, mutta tuli ja vimma esityksestä jäivät puuttumaan.

Viidettä kesäkuussa julkaistua ”Hollow Bones”- albumiaan promotoineen yhtyeen levyn nimi tuntui kuvaavan osuvasti illan antia. Led Zeppelin ja Black Country Communion kuuluvat omiin suosikkeihini, mutta toimituksen edustus totesi yhteistuumin Rival Sonsin olevan kuin vesitetty hissimusiikkiversio näistä mestareista. Edelliseen yhtyeeseen verrattuna energiatason tippuminen oli selkeästi havaittavissa, eikä kaikkea voinut laittaa sateen piikkiin.

Progressiivisen metallin ruotsalainen veteraani Opeth on suhteellisen ahkera maassamme vierailija, joskin tunnettuine Sabbath-vaikutteineen ei ehkä niin outo valinta Monsters Of Rock-tapahtumaan kuin Rival Sons. Bändi tarjoili setissään monipuolisesti kappaleen per levy uutta sekä vanhaa tuotantoa. Tässä tapauksessa vanhassa oli vara parempi, sillä uusimpien ”Heritage” ja ”Pale Communion” – albumien 1970-luvun suuntaan jumiutuneet progeilut eivät ainakaan itselleni ole auenneet. Mukava oli huomata sen tutun mörinän sieltä Mikael Åkerfeldtin kurkusta vielä lähtevän, mutta jonkinlainen palo kokonaisuudessaan tämänkin yhtyeen esiintymisestä puuttui. Suuri lava ja kolea sää vielä osaltaan tuntuivat latistavan tunnelmaa, etualalla ei muutamaa nyrkkiä lukuunottamatta kovin vilkasta toimintaa näkynyt.

Åkerfeldt oli kappaleiden välillä puhetuulella ja tämän kaltaiseen musiikkiin miehen asiallinen juttelu sopi kieltämättä paremmin kuin joskus Bloodbathin keikoilta kuultuna. Mies paljasti myös Opethin saapuvan syksyllä ilmestyvän ”Sorceress”- albuminsa tiimoilta jälleen kerran Suomeen. Luvassa on sisähallikeikka, mutta tarkempaa konserttipaikkaa laulaja koitti eturivistä turhaan apua hakien arvuutella pidemmän aikaa. ”Big Hall” oli lopullinen tuomio.

Opethin progressiivisella metallilla ja uudempien levyjen hämyisemmällä rockilla on vankka fanikuntansa ja soittotaitoa yhtyeellä selkeästi on. Jos puhutaan progen sielukkuudesta sekä kappaleiden ja yleisön välisestä yhteydestä, Opeth ei tässä ympäristössä ollut omimmillaan. ”Sorceress”-levylle toiveissa olisi edes jossain määrin paluuta vanhaan, mutta suurin osa paikan päällä olleista tuntui pitävän varmana yhtyeen pitäytymistä edelleen progressiivisen rockin polulla.

Hieman klo 21 jälkeen alkoi uhkaava taustamusiikki ja screenillä pyöri ”The End” kiertueen tunnelmaa nostattava avausfilmi. Etukäteen erilaisia spekulointeja tehtiin metallin esi-isien Black Sabbathin kunnosta ja siitä miten jo kunnioitettavaan ikään ehtineet herrasmiehet setistä selviytyisivät. Olin itse todistanut yhtyeen tällä miehityksellä viimeksi vuonna 1999 ja jo silloin arvuuttelin, kuinka monta vuotta taru vielä kestäisi lähinnä keulamies Ozzy Osbournen silloisen kunnon pohjalta. Uskomatonta, mutta totta: vaikka ikonit kuten Ronnie James Dio ja Lemmy Kilmister ovat joukostamme poistuneet, Ozzy paahtaa edelleen ja saapui 17 vuotta edellisen nähdyn konsertin jälkeen Kaisaniemeen hyvin omilla jaloillaan seisten, kitaristi Tony Iommin ja basisti Geezer Butlerin kanssa osana Sabbathin jäähyväiskiertuetta. Kaiken lisäksi Ozzy on ilmoittanut soolouran jatkuvan ensi vuonna, joten ties kuinka monta vuotta laulaja vielä jaksaa painaa konserttilavoilla.

Olikin heti alusta lähtien positiivista huomata toki selvästi vanhentuneen yhtyeen edelleen kykenevän täysipainoiseen esitykseen. Avauskappale ”Black Sabbath” vedettiin uhkaavan doom-sävyjen saattelemana ja yleisö oli hyvin mukana heti ensitahdeista lähtien. Kun myöhemmin esiin saateltiin klassikkoja kuten ”War Pigs,” ”Iron Man,” ”Into The Void” sekä ”N.I.B.” – paikalla olleet tuntuivat olevan hyvin kunnioittavissa tunnelmissa, mestarit lavalla nyt viimeistä kertaa näillä nurkilla.

bs9

Tony Iommi oli vakuuttavassa iskussa, kitaristin rankat syöpähoidot eivät miehen esiintymisessä ja soitossa näkyneet. Legendaariset riffit ja soolot lähtivät hienolla varmuudella ja vaikka joiltain kiertueilta tuttua pitkää soolospottia ei kuultukaan, Iommi keräsi eniten ihailua ympäriltä. Geezer Butler oli niin ikään varma itsensä, miehen sormet vilistivät basson kaulalla tutulla nopeudella ja vaikka huopaa hänenkin hartioilleen heitettiin rumpusoolon aikana lavalta poistuessa, basisti oli hyvässä vedossa. Ozzy puolestaan oli Ozzy. Toki lavan päästä päähän juoksut näyttävät olevan lopullisesti takana laulajan pysytellessä tiiviisti mikkitelineen luona epäilemättä lukien sanoja tutusta monitorista, eikä ämpäreistä roiskittu enää vettä eturivin niskaan. Laulun osalta Ozzyn alkukiertueen esitykset ovat vaihdelleet kohtuullisesta tuskallisen kuuloiseen, mutta tänään mies oli yllättävän vetreässä kunnossa, vaikka liikettä ei entiseen malliin nähtykään. Setin puolivälin jälkeen äänen alkoi hiipiä selvää väsymystä, joka nopeammissa kohdissa kuului selvästi ja harhanuotteja alkoi tulla yhä useammin. Tästä huolimatta kokonaisuutena Prince of Darkness täytti paikkansa. Rummuissa Tommy Clufetos hakkasi kannuja valtavalla voimalla ja rumpusoundi oli myös yksi jykevämpiä, mitä itse olen festarikeikalla kuullut. Bill Wardin tuttuun jazz-poljentoon rumpali ei kajonnut, mutta hoiti tonttinsa silti mielestäni hyvin. Rumpusoolo pidettiin riittävän lyhyenä ja oli oiva näyte miehen taidoista.  Yleisöltä näkymättömissä musisoinut kakkoskitaristi/kosketinsoittaja Adam Wakemania yritettiin turhaan saada lavalle bändiesittelyiden aikana, joka tapauksessa näidenkin taustojen osalta soundit olivat mallikkaat.

Settilista mukaili aiempia konsertteja, tuttujen hittien lisäksi harvinaisempaa materiaalia edusti yhdeksi illan kohokohdista mielestäni noussut synkkä ”Hand Of Doom” sekä aina toimiva ”Dirty Women,” joka ainoana edusti ”Vol.4”-albumin jälkeistä tuotantoa. Bändin viimeisimmältä ”13” levyltä ei myöskään kuultu yhtään kappaletta. Toki esimerkiksi ”Sabbath Bloody Sabbath” sekä ”Symptom Of The Universe” olisivat olleet enemmän kuin paikallaan, mutta vajaan kahden tunnin setissä ja varsinkin huomioiden kyseessä olevan kiertueen jäähyväisstatus, ne hitit on tietenkin soitettava. Yleisön reaktioista päätellen tutut kappaleet myös purivat kaikkein parhaiten.

Sabbathin esiintyessä screenillä pyörivät historiapätkät ja efektit täydensivät kokemusta, jossa verrattaen pelkistettynäkin oli suuren juhlan tuntua. Täyteen ahdettu Kaisaniemen kenttä eli vahvasti mukana mestareiden konsertissa, ja hyvästit jätettiin yhtä aikaa nostalgisissa tunnelmissa, ja samalla kunnioittaen. Oli mukava nähdä paikalla myös nuorta sukupolvea, joiden isoisät todennäköisesti olivat mukana siinä ensimmäisessä 1970-luvun aallossa, joka Sabbathin aikanaan nosti maailmanmaineeseen. Nyt on ehdottomasti oikea aika vetäytyä kun virtaa riittää vielä. Setin viimeistelivät odotetusti ”Children Of The Grave” ja käytännössä samantien edellisen jälkeen käynnistynyt ikivihreä ”Paranoid,” joka alkuperäisten esittämänä ylittää puhkikuluneenakin fanien ja musiikinystävien rajat kaikkien huutaessa kappaleen tuttua riffiä takaisin innolla. Long Live Heavy Metal ja R.I.P. Black Sabbath. Pahuuden polttomerkki painettiin Helsingin Monsters Of Rockissa syvälle uusien ja vanhojen fanien sydämiin.

bs8

Raportti: Ville Krannila
Kuvat: Hannu Juutilainen©Metalliluola/Blogi, Live Nation Finland / Lasse Arkela

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here