Helsinkiläinen Polanski on jatkanut tinkimätöntä linjaa ei-kaupallisen grunge-polkunsa tahdittamana. Yhtye tuntuu kasvaneen ja kehittyneen musiikkityylinsä mestariluokkaan, mutta radiosoittoon kolmannen täyspitkän ”Mosquiton” kappaleet eivät todennäköisesti edelleenkään kelpaa.
Jo edellisellä albumillaan ”Between This And Hate” (2014) sekä välissä julkaistulla EP:llä ”Medicine” (2016) bändi onnistui vakuuttamaan. Vuonna 1994 Polanski olisi ollut kovaa valuuttaa, ja arvo nousee entisestään nykyisen raskaan musiikin sekametelisopan keskellä tuikkivaksi likaiseksi sekä tinkimättömäksi tähdeksi, joka vangitsee jo pelottavan kauaksi taakse jääneen flanellipaita-aikakauden.
Levyllä Hiili Hiilesmaan tuotanto tuntuu samoin sykkivän 25 vuoden takaista henkeä, ja kappaleet liukuvat saumattomasti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Soittajat eivät tarjoa minkäänlaista ylilyövää virtuositeettia, vaan Miika Kyyrön ja Kalle Loimulan basso- ja kitaraosuudet tekevät ilmavasti vain sen minkä sovitukset tarvitsevat. Tämä on taitolaji. Aiemmin jo ylistämäni Anttoni Pikkaraisen vokaalit kuulostavat huomattavasti paremmalta tässä yhteydessä kuin miehen nyt jo tunnetummassa Flat Earth –kokoonpanossa, jonka biisimateriaali häviää myös selvästi Polanskille.
Polanskin ja ”Mosquiton” perimmäinen haaste on ehkä se, ettei yhtye äärimmäisessä kohtalontilassaan pysty, eikä sillä ole mitää syvempää tarkoitusta laajentaa ilmaisuaan. Laajentaminen veisi materiaalista sielun. Kaikkea musiikkia ei ole tarkoitettu suurille areenoille ja Spotify-listojen kärkeen.
8+/10
Ville Krannila
1.Deathcrown
2.What If
3.New School
4.Yours Alone
5.Through
6.Call Home
7.Minor Heart
8.Silver Player
9.All Hail
10.No Longer
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}