Ozzy Osbourne aloitti soolouransa toisen vuosikymmenen 30 vuotta sitten ilmestyneellä ”No More Tearsilla”. Tästä kuudennesta studioalbumista tuli herran toiseksi eniten myyty levy USA:ssa (ykkösenä on debyytti ”Blizzard Of Ozz”), sen myytyä jenkeissä yli neljä miljoonaa kappaletta. Kyseinen myyntiluku ei ole mitätön saavutus, kun se suhteutetaan 1990-luvun alun grunge-vallankumoukseen.
Albumin sessiot alkoivat Ozzyn soolouraa tarkastellen tasaisista lähtökohdista, sillä studioon päätyi sama kokoonpano, kuin edellisellä ”No Rest For The Wicked” -pitkäsoitolla. Mukana olivat siis nuori kitaristihirmu Zakk Wylde, rumpali Randy Castillo, kosketinsoittaja John Sinclair sekä pitkäaikainen yhteistyökumppani basisti Bob Daisley. Sävellystyöstä päävastuun kantoivat Wylde ja Castillo, Ozzyn kirjoittaessa tuttuun tyyliin melodiat. Tekstityspuolella lisätukea antoi myös Lemmy Kilmister, joka kirjoitti neljän biisin lyriikat.
”Would you like some sweeties little girl?
Come a little closer
I’m gonna show you a brand new world tonight”
Duane Baronin ja John Purdellin tuottama albumi käynnistyy ksylofonin ja leikkivien lasten äänillä, lapsenahdistelusta kertovalla komealla ”Mr. Tinkertrainilla”. Jo biisin introsta käy selville, että Wylde oli laajentanut pitkälti pentatoniseen ilotulitukseen perustuvaa kitarointiaan, istuttaen Ozzyn musiikkiin mm. slide-kitaraa ja paremmin countrysta tuttuja licksejä Ozzyn tulkitessa namusetä-pedofiilin näkökulmasta kirjoitettua sanoitusta julman häikäilemättömästi. Loistavan kappaleen kruunaa kertosäe sekä Wylden komea kitarasoolo.
Levy jatkuu tasokkaasti ”I Don’t Wanna Change The Worldilla”, joka oli LP:n ensimmäinen yhdessä Lemmy Kilmisterin kanssa yhteistyössä kirjoitettu kappale. Biisissä Ozzyn vokaalit ”keskustelevat” mainion kitarariffin kanssa ja kappale rullaa vastuttamattomasti eteenpäin Wylden komean riffin sekä Ozzyn tarttuvan melodian voimin, biisin huipentuessa kitaristin hienoon country-meets-heavy metal -sooloon.
Kun vauhtiin on päästy, niin miksi pudottaa tasoa? Ozzy-klassikoksi laskettava ”Mama, I’m Coming Home” -balladi osuu ja uppoaa maaliin Lemmyn herkkien lyriikoiden viimeistellessä biisin. Alun perin pianolla sävelletty sovitus alkaa Wylden akustisella kitaralla, joka saa seurakseen hienon laulumelodian. Mainio kertosäe viimeistelee tämän teoksen.
Rokkari ”Desire” pitää tason yhä hämmentävän korkealla, tuutaten itsensä kuulijan korviin turpaanvetoriffillään kappaleen pedatessa paikkaa A-puolen päättävälle Ozzy-klassikolle, eli albumin nimikkoraidalle. Yli seitsemän minuuttia kestävä tarttuvan bassokuvion ja Wylden dropped-D-riffin sekä slide-kitaroinnin ympärille kasattu eepos kutoo levyn A-puolen hienosti kasaan, Ozzyn komean vokalisoinnin paketoidessa tämän massiivisen metallimonsterin. Seuranneella kiertueella Osbournen yhtyeeseen liittyneen nykyisen Alice In Chains -basisti Michael Inezin säveltämä hypnoottinen bassoriffi saa seurakseen jälleen kerran Wylden tapporiffin, jonka voimin tämä reilut seitsemän minuuttia kestävä kappale kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin, huipentuen Wylden uran mahdollisesti hienoimpaan kitarasooloon. Kyseinen soolo valittiin aikoinaan Guitar World -lehden lukijaäänestyksessä kyseisen vuoden parhaaksi.
Vaikka albumin toinen puoli ei ole niin tunnettu, löytyy sieltä nippu mielenkiintoisia biisejä. Kääntöpuoli avataan myös nimellä ”Won’t Be Coming Home” tunnetulla ”S.I.N”:illä, joka valitettavasti ei kestä vertailua levyn murhaavan alkupuoliskon kanssa, vaikka se pitää sisällään Wylden slide-kitarointia sekä tiukkaa riffittelyä. Alun loistava biisiviisikko nostaa riman yksinkertaisesti niin korkealle, että pelkkä ”hyvä biisi” ei enää tässä kohtaa riitä. Myös Motörheadin myöhemmin levyttämä ja jälleen yhdessä Lemmyn kanssa kirjoitettu ”Hellraiser” sekä sitä seuraava hituri ”Time After Time” onnistuvat paremmin, molempien ollessa mainioita vetoja.
Wylden virtuoosimaisen ja kivitalon kokoisen riffittelyn, basson jylinän sekä Castillon eläimellisen ilotulituksen myötä käynnistyvä ”Zombie Stomp” jää myös jälkeen levyn parhaista vedoista, vaikka hyvästä raidasta on kyse. Kappale saa rauhassa rakentua kahden minuutin ajan ennen kuin varsinainen sovitus alkaa. ”A.V.H.” (Aston Villa Highway) starttaa Wylden muikealla blues-henkisellä slide-kitaroinnilla, räjähtäen siitä metalliksi sulautuneeksi rock-raidaksi siirtyen liimapaperin tavalla takaraivoon tarttuvaan kitarariffiin sekä Ozzyn onnistuneeseen laulusuoritukseen. Mahtavan levyn päättää sen kolmas balladi, lähes klassikoksi laskettava, ”Road To Nowhere”, joka päättää kokonaisuuden hienosti. Sanoituksissa Osbourne muistelee menneisyyttään.
Monet nimeävät levyn viimeiseksi loistavaksi Ozzy-albumiksi ja olen samaa mieltä, se on kiistatta yksi Ozzyn soolouran parhaista. Erinomaista albumia seuraavan maailman kiertueen piti aikoinaan jäädä Ozzyn jäähyväisrundiksi ja se nimettiin ”No More Tours” -teemalla. Kiertueelta äänitettiin live-albumi ”Live & Loud”, joka osoittautui myös suosituksi. Kyseiseltä levyltä löytyvä versio ”I Don’t Wanna Change The Worldista” voitti parhaan metallibiisin Grammyn vuoden 1994 palkintogaalassa. Tuolloin Ozzy oli käytännössä siirtymässä eläkkeelle. Kaikki tietävät, miten tämä suunnitelman kanssa sitten lopulta kävi.
9+/10
Ilkka Järvenpää
1. Mr. Tinkertrain
2. I Don’t Want To Change The World
3. Mama, I’m Coming Home
4. Desire
5. No More Tears
6. S.I.N.
7. Hellraiser
8. Time After Time
9. Zombie Stomp
10. A.V.H.
11. Road To Nowhere
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}