Usealle Kiss 1980-luvun puolivälissä oli kirosana, toisaalta bändi myi edelleen miljoonia ja näkyi säännöllisesti eri musiikkilehtien etusivuilla. Meillä kotimaassa mm. Suosikki piti Kissin nimen pinnalla jatkuvasti. Maskiaikoja muistelleet eivät olleet innoissaan bändin kasvavan kaupallisesta linjasta ja levyjen epätasaisuudesta, vaikka yhtye tätä kautta sai nuoremmasta sukupolvesta uusia faneja. Kissin kasarivuosien epätasaisimpana levynä ”Hot In The Shaden” ohella voidaan pitää nyt käsittelyssä olevaa ”Asylumia.”
Vuonna 1985 Gene Simmonsin ollessa kiinnostuneempi elokuvatähteydestä ja oman levy-yhtiön perustamisesta, koko yhtyeen vetovastuu oli kaatunut Paul Stanleyn niskaan. Stanley hoiti jo edellisellä levyllä tuotannon ja suurimman osan käytännön asioista, joten samalla kaavalla oli jälleen edettävä.
Kuten ”Animalizella” Stanleyn yksin ja yhdessä biisinikkari Desmond Childin kanssa kirjoittamat hittikappaleet pelastavat sen mitä pelastettavissa on. ”King Of The Mountain,” ”Tears Are Falling” sekä ”Who Wants To Be Lonely” ovat tarttuvia, juustoisia sävellyksiä, jotka saivat ujot teinitytöt ja finninaamaiset pojat puristamaan kasettidekkejä hekumassa. Bändin ajanjakson koomiset asusteet ja videot täydensivät ristiriitaisen kokonaisuuden.
”King Of The Mountain” avaa levyn ja on musiikillisesti yllättävän hyvä esitys yhtyeen soittaessa tiukasti yhteen. Stanleyn huutaminen suurimmassa osassa aikakauden biiseistä jakaa mielipiteitä, laulusuoritus tässä kohden on omiin korviin vakuuttava ja surullisesti korostaa miehen nykyisin täysin kadonnutta ääntä.
Levy muistetaan useimmiten Paulin hitistä ”Tears Are Falling,” joka on selvästi koko paketin onnistunein sävellys ja ainoana jäi elämään yhtyeen livesetteihin tulevina vuosina. ”Who Wants To Be Lonely” puolestaan kuuluu sarjaan pikkunätit kaupalliset glam rock-raidat, joka toimii melodisempana välipalana kohtuullisesti. Tähän onnistumiset valitettavasti jäävät.
Stanleyn osalta kehnoilta Led Zeppelin– pastisseilta kuulostavissa esityksissä ”Uh! All Night” ja ”Radar For Love” upotaan syvälle naurettavuuden suohon. Eikä Kissin toisen luovan puoliskon suorituksesta ”Asylumilla” voi sanoa mitään positiivista. Genen itse myöntämä taktiikka kirjoittaa sata kappaletta sessiota kohden ja katsoa mitkä jäävät kiinni seinään, konkretisoituu pahasti tällä levyllä. Biisit ovat pudonneet maahan kuin juhannushurmoksessa kesämökillä heitetyt tikat. Myötä häpeän tunteelta ei voida sanoituksia lukiessa välttyä ja edes edellisen levyn ”Burn Bitch Burnin” antinerokkuuksia ei nyt kuulla, vaan Simmons tuntuu käyneen studiossa täysin automaatiopilotilla.
Kaiken lisäksi ”Asylumilla” virallisen studiodebyyttinsä bändissä tehnyt Bruce Kulick on käskytetty soittamaan pahimmat vuosikymmenen kitarasankarakliseet täysin ylimitoitetulla miksauksella. Turbovaihde päällä vedetyt soolot vain korostavat kappaleiden heikkoa tasoa. Kulick kasvaisi myöhemmin erittäin tärkeään rooliin yhtyeessä, mutta tämä todentui vasta seuraavan vuosikymmenen puolella.
Loppujen lopuksi nostalgian ja parin Paul Stanleyn ässäkappaleen avulla ei pitkälle pötkitä. ”Asylumin” arvo nousee toki, kun sitä vertaa viime vuosina Kissiltä nähtyyn räpellykseen. Aikanaan tämä levy nousi Suomessa listaykköseksi ja rehellisesti puhuen myös minun on myönnettävä, että junnuna se kolahti ja kovaa. Tästä huolimatta vuosikymmenien kuluttua fanilasit eivät enää riitä peittämään ”Asylumin” puutteita. Seuraavalla albumillaan ”Crazy Nights” yhtye astui entistä syvemmälle AOR-maailmaan, siitä huolimatta tyyliltään ja tuotannoltaan luvassa olisi selvästi parempaa Kissiä.
6+/10
Ville Krannila
1.King Of The Mountain
2.Any Way You Slice It
3.Who Wants To Be Lonely
4.Trial By Fire
5.I’m Alive
6.Love’s A Deadly Weapon
7.Tears Are Falling
8.Secretly Cruel
9.Radar For Love
10.Uh! All Night
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}