Syksyn pimeiden tuulten riepotellessa on hyvä käpertyä sohvan nurkkaan muistelemaan menneen kesän menoja.
Piskuisesta paikallisrokista kansainvälisiä artisteja esittäväksi viikonloppuhulinaksi kasvanut Dark River Festival järjestettiin 13.-14.8. Kotkassa sijaitsevalla Honkalan Ampumahiihtostadionilla.
En ollut aikaisemmin käynyt kyseisillä festivaaleilla, mutta olin kuullut jo lähes myyttisiä tarinoita pienestä, mutta sitä sympaattisemmasta juhlasta. Festari on tosin kasvanut aikaisemmista vuosista. Tänä vuonna uutena piirteenä oli uuden, ison päälavan ilmestyminen. Kasvu herätti aluksi hieman huolta vanhoissa kävijöissä. Kuinka tapahtuman laajeneminen ja uuden päälavan myötä tiivistynyt keikkatahti vaikuttaisi ilmapiiriin ja tunnelmaan?
Haastattelussa MyGrain:
Saapuminen festivaaleille oli helppoa, mutta pieniä ongelmia ilmaantui parkkipaikkojen kanssa. Järjestyksenvalvojat vaikuttivat olevan uusia tulokkaita, jotka eivät tienneet edellisvuosien käytännöistä. Perehdytys tuntui jääneen vähäiseksi, vastausten ollessa “en tiedä”. Hyvissä ajoin ennen ohjelman alkua portteja lähestyttäessä alueella festivaalivieraita oli vielä vähäinen määrä, joten jonottamista ei tarvinnut kokea.
Ensimmäisenä huomiona oli todella festivaalialueen kompakti koko verrattuna suurempiin metallifestarisisaruksiin. Koosta kertoo se, että alue oli käytännössä kävelty läpi parissa minuutissa. Tänä vuonna paikalle oli rakennettu toinen iso lava, eikä telttalavaa ja sen tarjoilemaa väliaikaohjelmaa ollut laisinkaan. Tapahtuma-aluetta väritti myös maaston epätasaisuus loivien rinteiden kera sekä peltomainen tunnelma. Porttien ja narikan välittömässä läheisyydessä oli pieni merchandise-koju sekä ensiapupiste.
Tästä eteenpäin aidattu alue jakautui kahteen käytävään joista alempi reitti vei tämän vuoden päälavalle eli Kaaos Stagelle ja ylempi reitti edellisvuosien päälavalle, pienemmälle Inferno Stagelle. Molempien reittien ensimmäisenä näkynä oli joukko erilaisia ruokakojuja vastaanottamassa nälkäisiä kävijöitä. Ruokakojujen jälkeen alemmalla käytävälle avautui päälava, eli Kaaos Stage.
Päälavaan oli selkeästi panostettu. Mukaan oli saatu iso screeni, josta näki tapahtumat vaikka olisi ollut kauempana, korona-ajan hengen mukaisesti ryysistä vältellen. Päälavan läheisyydestä löytyi myös vaatekojuja, anniskelupisteitä, sekä sympaattisen näköinen 1950-luvun jenkkiteemaa mukaileva parturi, joka veti asiakkaita jonoksi asti.
Tästä tapahtuma-alue jatkui lenkkinä ylämäkeen tämän vuoden kakkoslavalle, Inferno Stagelle. Myös Inferno Stagen luota löytyi anniskeluteltta. Lavojen väliin saarekkeeksi jäävältä VIP-alueelta näki molemmille lavoille suhteellisen vaivattomasti ja ruokailupuoli oli vippiläisille toteutettu mutkattomasti.
Koska korona on niin vahvasti läsnä näinä aikoina, tuli viikonlopun aikana tarkkailtua festarikävijöiden varustautumista ja käyttäytymistä tartuntataudin suhteen. SaariHelvetin kaltaista maskipakkoa ei Dark Riverissä toteutettu ja suurin osa yleisöstä juhli ilman maskia, poikkeuksena työntekijät ja median edustajat. Tapahtumassa jaettiin ilmaisia kasvomaskeja kaikille halukkaille ja käsidesipisteitä löytyi pöydiltä.
Turvavälejä ajatellen tapahtuma-aluetta on laajennettu sekä viime vuonna, että tänä vuonna ja päälavan screenin oli nimenomaan tarkoitus varmistaa lavan seuraamisen mahdollisuus kauemmas, mutta erityisesti suosituimpien bändien kohdalla turvaväleistä huolehtiminen ei tullut yleisössä kenellekään mieleen.
Tapahtuman molempien päivän aikana juontaja muistutti maskeista sekä käsideseistä. Näitä molempia olikin jaossa festivaalialueella. Raporttia kirjoitettaessa muutama altistuminen tapoahtumassa oli tullut tietoon.
Entäs sitten itse yhtyeet? Joukkoon oli saatu mukavaa vaihtelua Moonspellin taianomaisesta esiintymisestä Swallow the Sunin tunnelmalliseen doomiin ja pirteän One Desiren pop rock metaliin. Jokainen bändi veti vähintään perusvarman suorituksen, eikä suurempia ongelmia tai murheita nähty. Fanit ja uteliaat varmasti saivat sitä mitä tulivat hakemaan festarikokemukselta.
Tästä päästään festareiden mahdollisesti harmillisimpaan puutteeseen eli kahden lavan aikataulutuksiin. Yhtyeiden välillä ei ollut siirtymälle varattu aikaa, joten yleinen näky oli, että bändi soitti ensimmäiset pari kappaletta vähäiselle tai lähes tyhjälle yleisölle.
Petrattavaa löytyy vielä jonkin verran. Opasteiden puute aiheutti aluksi hämmennystä. Vesipisteitä sekä invavessoja joutui aluksi hieman metsästämään. Opasteiden puuttumisen palautteeseen reagoitiin ensimmäisenä iltana, ja asia korjaantui näppärästi toiselle festaripäivälle. Kiitos nopeasta reagoinnista palautteeseen järjestävälle taholle!
Vesipullot oli myyty loppuun jo ennen ensimmäistä artistia ja käsidesejä oli suhteellisen harvassa. Invavessan sijoittelu olisi voinut olla lähempänä portteja ja narikkaa, varsinkin kun alapermannon pohja oli suhteellisen pehmeää. Tiedotuksen ja informaation kanssa oli pientä hakemista aluksi, ehkä tiimin kasvettua uusilla kasvoilla aiemmista vuosista. Esimerkiksi järjestyksenvalvojille oli aluksi epäselvää pääsikö pressipassilla VIP-alueelle, tai minne pressin tarvikkeet voi viedä päivällä säilytykseen.
Mitä mietteitä jäi festivaaleista? Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan hyvin miellyttävä ja järjestetty. Ymmärrän mistä maine sympaattisen pienenä ja omalaatuisena festivaalina oli tullut, mutta olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä edellisvuosien kotikutoisen tunnelmallinen, yhden lavan festivaali, jossa artistien välillä oli tunnin tauko väliaika-esiintyjineen.
Artistikattaus oli ammattimaisesti koottu ja vastasi useampaan erilaiseen makuun. Keikkojen tekninen toteutus vastasi normaalia ulkotapahtuman tasoa taaten hyytävää jytkettä etupermannolle ja korvaan sopivia säveliä taaemmas, mutta keikan annista kannatti lähteä keskustelemaan soiton loputtua kauemmaksi lavoista.
Tapahtuman asiakaspalvelu ja järjestelyt jättivät positiivisen maun ja ensi vuonna tulen ehdottomasti uudestaan. Festarin jälkeen veteraanikävijöiden joukosta paljastui helpotus, kun juhlat eivät menneet pilalle, vaikka konseptia oli kasvun myötä hieman muutettu.
“Tuntuu isommalta ja tilavammalta kuin ennen. Ei ole kuitenkaan kadottanut intiimiyttään. ”
Tästä on hyvä jatkaa odottelemaan kesän 2022 artistipaljastuksia!
Teksti ja videot: Teppo Luoma
Kuvat: Raisa Krogerus/Krogography ©Metalliluola
Möröistä blues rockiin ja punkkiin seikkaileva nörtähtävä kameranainen. Jos en ole keikalla, niin olen todennäköisesti puuhaamassa hevosen kanssa, pelaamassa tai lukemassa Terry Pratchettia tai Jane Austenia muutama kissa sylissä.
Amatööriradiojournalisti, kahvin ja melodeathin suurkuluttaja.
