”Defenders Of The Faith” ilmestyi 40 vuotta sitten vuoden 1984 tammikuussa ja on Judas Priestin yhdeksäs studioalbumi. Levy äänitettiin kesällä 1983 Ibizalla ja miksattiin seuraneen syksyn aikana. Tuottajana toimi Tom Allom, joka oli ollut vastuussa myös yhtyeen kahdella edellisestä menestyslevystä ”British Steel” ja ”Screaming For Vengeance.”
30-vuotisjuhlan kunniaksi ”Defenders Of The Faithista” julkaistiin vuonna 2014 deluxe edition, johon on bonuslevyksi lisätty myös vuoden 1984 toukokuussa Kaliforniassa äänitetty livekeikka.
Aloitusraita ”Freewheel Burning” näyttää heti kaapin paikan energisyydellä ja aggressiivisuudella. Sanoissa ei ole tolkkua ilman, että niitä yhdistää musiikkiin, vai mitä sanotte tästä: ”Born to lead at breakneck speed with high octane we’re spitting flames!” Tässä on yksi Priestin salaisuuksista, sanoitusten tarkoitus on ennen kaikkea tukea musiikkia ja siksi on tärkeää, että lyriikat kuulostavat hyviltä sekä tyyliin sopivilta.
”Jawbreaker” tarjoaa uhkaavaa räjähdystä odottavan tunnelman ja huipentuu loppuosan korkeisiin ”Jawbreaker!” huutoihin. K.K. Downingin melodinen kitarasoolo on ehdottomasti yksi tuon mainion kitaragurun uran parhaista ja on huomionarvoista, kuinka paljon uusia sävyjä ja tekniikoita Downing sekä Glenn Tipton ovat omaksuneet tälle levylle pysyäkseen heavy metallin kehityksen aallonharjalla.
”Rock Hard Ride Free” jatkaa Priestille tuttua tarinaa periksi antamattomuudesta ja oman polun kulkemisesta, mutta noudattaa levyn teemana olevaa ”me-henkisyyttä”. K.K.:n ja Glennin toisiaan täydentävä soolotyöskentely yhteisine harmonioineen on tässä biisissä parhaillaan. Erityismaininnan kappaleessa ansaitsevat nerokkaat pienet tahtilajivaihdokset.
Majesteettinen ”The Sentinel” on Priestin eepospuolen kieltämättä suurimpia klassikoita ja oli Rob Halfordin äänen ollessa parhaimmillaan myös livehelmi. Biisi on yksi vakuuttavimpia esimerkkejä Halfordin laulutaidoista ja esimerkiksi ”Priest…Liveltä” löytyvä versio saa allekirjoittaneessa niskavillat nousemaan pystyyn monisävyisyydessään.
”The Sentinel” on myös hyvä osoitus Priestin sovitustaidoista. Vaikka kappale on bändin mittakaavassa pitkä (yli 5 minuuttia), ei siinä silti ole ylimääräistä nuottia. Osat soljuvat yhteen luontevasti erilaisia jännitteitä luoden sekä purkaen. Samalla määrällä aineksia olisivat 1980-luvun lopun Metallica ja 2000-luvun Iron Maiden tehneet 25-minuuttisen biisin.
”Love Bites” alkaa Ian Hillin yksinkertaisella ja matalan massiivisella bassoriffillä, joka toistuu nerokkaalla tavalla biisin myöhemmässä osassa. Myönnän aluksi säikähtäneeni Robin laulaessa ”When you feel safe!” heti bassointron jälkeen. Hienoimpia hetkiä kappaleessa on Tiptonin hypnoottisen rytminen sooloriffi keskivaiheilla ja suoraviivainen kertosäe on vähintään päähän jäävä. ”Love Bites” on yksi Priestin täysin omassa kategoriassaan oleva biisi, jonka kaltaista ei bändin tuotannosta toista löydy. Vampyyriaiheeseen tosin palattiin myöhemmin vuonna 1990 ”Touch Of Evilin” myötä.
”Eat Me Alive” on suoraviivainen biisi, jonka Halford on paljastanut ”yllättäen” kertovan suihin otosta. Musiikillisesti biisi on takuuvarmaa ”Defenders Of The Faith”- aineistoa vähitellen keräytyvänä jännitteenä, joka purkautuu… tiukkaan kertosäkeeseen.
”Some Heads Are Gonna Rollin” oli Priestille säveltänyt Bob Halligan Jr., joka oli jo edellisellä levyllä tehnyt ”(Take These) Chains”– biisin. Kappale kertoo tuolloin ajankohtaisesta kylmän sodan aikaisesta uhasta: ”If the man with the power can’t keep it on the control, some heads are gonna roll!” Musiikillisesti Priest on sovittanut biisin täysin omakseen ja tässä on jälleen kappale, jolle on vaikea löytää selvää vertailukohtaa Priestin tuotannossa. Mutta selvä 1980-luvun tunnelma tässä terävän melodisessa sävellyksessä joka tapauksessa on.
Voimaballadi ”Night Comes Down” vyöryttää Robin emotionaalisten vivahteiden hallinnan esiin. Sovituksellisesti biisistä on huomioitavaa se, kuinka taitavasti hiljaisemmat kohdat soitetaan rankalla soundilla pelkän tatsin avulla. Ehdottomasti yksi parhaita Priestin voimaballadeja, jossa harmittaa lähinnä se, ettei Priest ole ahertanut enemmän tällaisten kimpussa. Heikkoja tekeleitä sillä osastolla ei matkan varrella löydy.
”Heavy Dutyssa” yleensä tasaisen varma Dave Holland antaa lopullisesti tietä yksinkertaiselle ja raskaspoljentaiselle rumpukonebiitille, mutta jollain kierolla tavalla ratkaisu toimii. Biisin jännite kasvaa vähitellen, kunnes se muuttuu lopulta ”Defenders Of The Faith”- anthemiksi, jossa Priest julistaa häpeämätöntä ja anteeksipyytelemätöntä heavy metalin ilosanomaansa. Biisi on rumpuratkaisujen ja hymnitavoitteiden osalta sukua Priestin aiemmin levyttämille ”Take On The Worldille” sekä ”Unitedille.”
”Defenders Of The Faith” on täyttä tavaraa ensimmäisestä viimeiseen nuottiin ja on kokonaisuutena Judas Priestin huikean uran vahvin levy. Biisit sopivat hienosti yhteen toistensa kanssa ja niiden järjestys on täydellisen onnistunut. Yhtye on levyllä elämänsä vedossa niin sävellysten kuin soittamisen sekä laulun osalta. Kuten muillakaan Priestin levyillä, soolot eivät ole itsetarkoitus, vaan tukevat osaltaan biisejä. Silti ei voi olla vielä kerran huomioimatta, kuinka uudistunutta Downingin ja Tiptonin soitto ”Defenders Of The Faithilla” on aiempaan verrattuna. Uusia metallihaastajia on selvästi tullut kuunneltua.
Albumilla on myös poikkeuksellisen hienostuneita kahdelle kitaralle sovitettuja sointuja ja sävyjä, heville tyypilliseen riffi- ja viitossointu-ratkaisuiden sijaan. ”Defenders Of The Faith” on pienien yksityiskohtien levy, josta löytyy aina jotain uutta ja jossa tapahtuu koko ajan jotain yllättävää. Yksi syy siihen on siinä, että kitara- ja lauluraitoja on todella monta kerrosta päällekkäin. Tällä albumilla ratkaisu toimii.
Heikoin lenkki levyllä on Hollandin konemainen ja kaiulla ylikäsitelty 1980-luvun rumpusoundi, jolle uudelleen masterointi ei mahda mitään. Vielä edellisellä ”Screaming For Vengeancella” Hollandin rumputyöskentely toimi erinomaisesti ja tätä levyä seuraavalla ”Turbolla” tyyli suorastaan dominoi. Paremmalla rumpusuorituksella arvosana olisi omalla asteikollani täysi kymppi ja se olisi vähättelyä.
9½/10
Miikka Merikoski
Bonus: Live At The Long Beach Arena, CA 05/05/84
Ilman bonuslevyä ei deluxe editionia välttämättä olisi syytä hankkia, sillä albumista ilmestyi remasteroitu versio viimeksi vuonna 2001. Pakettiin laitettu livebonus on kuitenkin ehdottomasti hyvä syy haalia ”Defenders Of The Faith” toisen kerran hyllyyn. Kyseinen massiivista radioesitystä varten äänitetty keikka on ollut epävirallisesti netin kautta saatavilla jo pidempään, mutta nyt oli tarjolla ensimmäistä kertaa virallinen ja remasteroitu julkaisu.
Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, ettei Halfordin ääni ole tuona toukokuisena päivänä ollut aivan parhaimmillaan ja siinä on lievää kireyttä. Rob ei ole niin hyvässä vireessä kuin esimerkiksi pari vuotta myöhemmin ”Fuel For Life” -kiertueella äänitetyllä ”Priest…Livellä.” Se ei siitä huolimatta vähennä Long Beachin konsertin tunnelmaa ja tämä on ehdottomasti yksi parhaista ja mielenkiintoisimmista 2000-luvulla julki saatetuista livelevyistä. ”Unleashed In The Eastin” ja ”Priest…Liven” tasolle se ei siitä huolimatta nouse.
1.Freewheel Burning
2.Jawbreaker
3.Rock Hard Ride Free
4.The Sentinel
5.Love Bites
6.Eat Me Alive
7.Some Heads Are Gonna Roll
8.Night Comes Down
9.Heavy Duty
10.Defenders Of The Faith
Bonus:
CD2 (Long Beach Arena, May 5 1984)
1.Love Bites
2.Jawbreaker
3.Grinder
4.Metal Gods
5.Breaking The Law
6.Sinner
7.Desert Plains
8.Some Heads Are Gonna Roll
9.The Sentinel
10.Rock Hard Ride Free
CD3 (Long Beach Arena, May 5 1984)
1.Night Comes Down
2.The Hellion
3.Electric Eye
4.Heavy Duty
5.Defenders Of The Faith
6.Freewheel Burning
7.Victim Of Changes
8.The Green Manalishi
9.Living After Midnight
10.Hell Bent For Leather
11.You’ve Got Another Thing Comin’
Eniten kolisee klassinen metalli, kovarokki ja punk, mutta lopulta kysymys ei ole polvista, tyylilajeista vaan palleista (pallit ≠ mikään sukupuolesta riippuva/roikkuva; kovin huuto; nopein soitto). Harrastukset: musisointi ja kirjoittaminen. Kotona pienet kaksoset, vaimo ja maailman paras koira.
 Metalliluolan arvio, Miikka Merikoski.){kind=link}