40 vuotta sitten ilmestynyt ”British Steel” oli Judas Priestin kuudes studioalbumi, joka viimeistään löi yhtyeen läpi suuremmallekin yleisölle. Levyllä on peräti kolme historian tärkeimpiin kuuluvaa Priest klassikkoa (”Breaking The Law”, ”Metal Gods” sekä ”Living After Midnight”), joita yhtye on soittanut sen jälkeen lähes jokaisella keikallaan.
”British Steel” oli ensimmäinen Priestin studiolevy, jolla tuottajana toimi Tom Allom. Tom ehti tätä ennen miksata yhtyeen live albumin ”Unleashed In The East”. Uutena elementtinä oli myös Les Binksin tilalle tullut rumpali Dave Holland, joka on tällä levyllä parhaimmillaan tarjoten tasaisen tanakan poljennon sekä yksinkertaisia, mutta samalla tehokkaita ja tarkasti mietittyjä fillejä.
Vaikka ”British Steelillä” on sovituksiltaan erilaisia biisejä, on levy silti yhtenäinen. Nimi ”British Steel” on täysosuma ja kiteyttää sen ajatusmaailman täydellisesti. Kyseessä on todella teräksinen teos tanakan ja selkeän kitara- ja rumpusoundin myötä. Kansitaide on oma klassikkonsa ja kiteyttää LP:n sanoman erinomaisesti: partakoneen terää pitelevä käsi, josta veren puuttuminen vielä entisestään korostaa väkivaltaista ja teräksistä tunnelmaa.
”British Steelin” myötä Priest siirtyi tietoisesti yksinkertaisempaan musiikkiin, jossa on panostettu pieniin yksityiskohtiin ja tarkasti mietittyihin sovituksiin kuin 1970-luvun hengen mukaisesti biisien pituuksiin sekä lukuisiin eri osiin. Levyllä on poikkeuksellisen lyhyitä kitarasooloja ja kahdesta biisistä sellainen puuttuu kokonaan (tosin ”Breaking The Law” on sellaisen myöhemmin keikoille saanut). Myös Rob Halfordin tavaramerkinä tunnetut korkeat kirkaisut ovat levyllä minimissään ja Halford laulaa pääosin alemmasta äänirekisteristä.
Levyn aloittaa energinen ”Rapid Fire”, joka vyöryttää Priestin vahvasti 1980-luvulle. Laulu alkaa sanoilla: ”Pounding the world like a battering ram!”, mikä kuvaa hyvin biisin tunnelmaa. Kappaleessa ei ole kertosäettä eikä perinteistä pidempää sooloa, vaan kitaristien osuudet soitetaan väliosan säkeiden välissä. Tuttujen ja turvallisten biisirakenteiden sekä elementtien välttely onkin tällä levyllä tyypillistä.
”Metal Gods” on edelleen parhaita esimerkkejä Priestin kyvystä sanoittaa musiikin tunnelmaa ja toisaalta musiikin kykyä tukea sanoitusten viestiä. Kaduilla marssivia Metalli Jumalia ei varmasti voisi musiikillisesti ilmaista paremmin. Myös Glenn Tiptonin lyhyt, mutta tyylikkäästi purkautuva soolo on kitaristin uran parhaita.
Jos ”Metal Gods” kuvasi taitavasti jumalten liikehdintää kaduilla, ei poliisiautojen sireenien ja lainrikkomisen tunnelmaa voisi kitaralla osuvammin soittaa seuraavan kappaleen ollessa vuorossa. ”Breaking The Law” lienee perushevareille se Priestin tunnetuin esitys. Studioversio yllättää vuosien kuuntelun jälkeen hitaudellaan, sillä keikoilla yhtye on esittänyt sitä selvästi nopeammalla tempolla.
Yhteiskunnan tasapäistävää lihamyllyä vastaan hyökkäävä ”Grinder” on levyn parhaimmistoa ja on myös kuultu toisinaan livenä. Yksinkertainen ja tehokas, päähän kerrasta soimaan jäävä sovitus.
”Me-henkinen” ja hymnimäinen ”United” muistuttaa jossain määrin edellisen levyn ”Killing Machinen” rumpukomppiin perustunutta ”Take On The Worldia”. Kertosäe on kieltämättä tyylikkään kuuloinen Halfordin lukuisten päällekkäisottojen myötä, mutta biisi on levyn heikoin ja huonompi kuin ”Take On The World” tai myöhemmin ilmestynyt samaan sarjaan kuulunut ylistyslaulu ”Heavy Duty/Defenders Of The Faith”.
”You Don’t Have To Be Old To Be Wise” taitaa olla Priestin uran pisin biisin nimi ja levyn ainoa yli viisiminuuttinen sävellys. Sanoituksellisesti siinä jatketaan yksilöllisen vapauden teemalla. Tämä vähemmälle huomiolle jäänyt kappale on levyn rokkaavinta ja hyväntuulisinta osastoa, jolla jatketaan ”Living After Midnightin” tahdissa. Tarina kertoo, että biisin nimi syntyi siitä, kun Tipton jammaili pääriffiä myöhään yöllä ja piti tällä tavoin Halfordin hereillä. Huudatusbiisinä tämä toimiva hard rock -klassikko on kuulunut syntymästään asti Priestin encoreen. Vaikka biisi on liiasta soitosta kulunut, on se ehdottomasti yksi parhaimpia bilettämisaiheisia teoksia mitä metallihistoriassa on tehty.
”The Rage” on musiikillisesti kiinnostava mm. siksi, että yleensä taka-alalla pysyttelevä basisti Ian Hill pääsee loistamaan mainiossa reggaevaikutteisessa introssa. ”The Rage” on taitavasti rakennettu biisi, joka kasvaa hillitystä introsta vähitellen suuremmaksi ja suuremmaksi tunnelataukseksi. Sanoituksesta Halford totesi myöhemmin, ettei itse juuri ymmärrä mistä siinä lauletaan, mutta vahva tunne välittyy joka tapauksessa kuulijalle.
Levyn päättää energinen ”Steeler”, jonka hengästyttävät 1980-lukulaiset voimariffit vyöryvät päälle Hollandin tom-tomien vahvistamana. Biisin parhaita kohtia on tulisilla sooloilla väritetty väliosa. ”Steeler” kutoo levyn teräksiseen pakettiin.
”British Steel” on levynä ehjä ja vahva kokonaisuus, jolla Judas Priest viimeistään löysi itsensä. Albumin soundi on yhä parasta A-luokkaa, eikä aika ole syönyt sitä lainkaan – missään muussa mielessä kuin että levyn klassikkobiisit on tullut kuultua 40 vuoden aikana moneen kertaan. Mutta myös levyn muut biisit ansaitsevat tulla kuulluksi, eikä LP:llä ole heikkoja hetkiä. Monipuolisuutta löytyy sen sijaan sitä enemmän.
9+/10
Miikka Merikoski
1.Rapid Fire
2.Metal Gods
3.Breaking The Law
4.Grinder
5.United
6.You Don’t Have To Be Old To Be Wise
7.Living After Midnight
8.The Rage
9.Steeler
Eniten kolisee klassinen metalli, kovarokki ja punk, mutta lopulta kysymys ei ole polvista, tyylilajeista vaan palleista (pallit ≠ mikään sukupuolesta riippuva/roikkuva; kovin huuto; nopein soitto). Harrastukset: musisointi ja kirjoittaminen. Kotona pienet kaksoset, vaimo ja maailman paras koira.
 Metalliluolan arvio, Miikka Merikoski.){kind=link}