Heinäkuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna vietettiin yhteensä noin kymmenen tuhannen juhlijan voimin Keski-Suomen suvessa yksi koko kesän 2018 parhaiten katetuista rock- ja metallifestareista, John Smith Rock Festival.
20.-21. heinäkuuta nyt kolmatta kertaa vietetyn festarin kattaus perustuu järjestäjänsä, salaperäisen herra John Smithin musiikkimaulle. Maku on ollut kohdillaan koko festarin olemassaolon ajan, mutta varsinkin tänä vuonna line-up räjäytti ainakin allekirjoittaneen pankin. Hallatar, Dark Tranquillity, Eluveitie, Paradise Lost ja liuta muita niin kotoperäisiä kuin kauempaakin tuotuja laatuartisteja.
Ei ihmekään että John Smith Rock Festival 2018 myytiin loppuun.
Ensi vuonna tätä tiivistä ja tunnelmallista festaria juhlitaan kokonaiset kolme päivää 18.-20.7.2019. Tapahtumassa myyntiin laitetut muutama sata ensi vuoden Yber Blind Bird lippua myytiin pian loppuun.
John Smithissä tunnelma on erityinen ja hassusti intiimin oloinen. Festari on pienen puoleinen, juhlijoita otetaan alueelle ehkä puolisenkymmentä tuhatta ja alueella pääsee nopsasti pyörähtämään lavalta toiselle esiintyjien mukaan. Periaatteessa piknikvilttinsä oikein asemoiva seurue voisi seurailla kaikessa rauhassa VIP-teltan ohjelmaa lukuun ottamatta koko festarin tarjonnan nurtsilla istuen ja valitsemaansa baaritiskin tuotetta siemaillen. Festariporukassa näkyy niin muilta metallifestareilta tuttuja naamoja kuin ilmiselvästi paikallisesta tapahtumasta ilon irti ottavia musankuluttajiakin.
Perjantai 20.7.2018
Heinäkuinen perjantai valkeni aurinkoisena, mutta lupaili perinteistä kesäsäätä sateineen tulevaksi. Päivän ohjelma lupaili aikuisrokkia, henkilökohtaisia lemppareita, sekä erityisesti kuvausmielessä mielenkiintoisia uusia livetuttavuuksia.
Brother Firetribe soitti festarin toisena esiintyjänä. Bändi on muutamilla todistamillani keikoilla ollut aina hyväntuulinen ja mukaansatempaava kokemus, eikä John Smithin veto poikennut opitusta linjasta. Setissä soi tuttuja korvamatoja “For Better Or For Worsesta” “I’m On Fireen” ja edelliseltä levyltä mainosmusiikiksikin päätyneeseen “Taste Of A Championiin”. Pekka Heinon hilpeä flirtti yleisön kanssa ja tarttuva aikuisrokki saavat festarimielen tasaiseen nousuun.
Kuluneen vuoden aikana ahkerasti keikkaillut Beast In Black on tullut vastaan tänä vuonna jokaisen käymäni festarin line-upissa, mutta jokaisella kerralla Yannis Papadopouloksen uskomaton ääni jaksaa ihmetyttää ja koko bändin hulluttelu viehättää. Erityismaininta menee ilkamoivasta porukasta kuitenkin rumpali Atte Palokankaalle, jonka pitkätukkaista karhua muistuttava hahmo jaksaa riehua kalustonsa takana läpi keikan maanisesti hymyillen.
Nummirockissa nämä pedot mustissaan soittivat paljon perustajansa Anton Kabasen entisen bändin Battle Beastin kappaleita. Onneksi sittemmin ja myös John Smithin Soundi-lavalla pitäydyttiin omassa materiaalissa, joka toimii mainiosti monenlaiselle festari- ja keikkayleisölle energisyytensa ja tarttuvuutensa vuoksi.
VIP-teltan perjantain vieraina nähtiin varsinainen tähtikaarti Marco Hietalan ja JP Leppäluodon liityttyä Antony Parviainen Trion seuraan. Keikka sujui letkeiksi sovitettujen covereiden ja laulajaveteraanien ikään ja kokemukseen liittyvien vitsien tahtiin.
Dark Tranquillity oli jo ennakkoon toinen festareiden henkilökohtaisista pääesiintyjistäni. Tälläkään kertaa ei Göteborg-metallin veteraanit pettäneet, vaikka toinen live-kitaristeista, Christopher Amott puuttui riveistä logististen pulmien vuoksi. Keikan Dark Tranquillityn esiintymisille epätyypillisen epätasapainoiset soundit johtuivat todennäköisesti juurikin tästä.
Bändin sydäntälämmittävään positiiviseen energiaan sadekuuroilla tai yhden jäsenen puuttumisella ei kuitenkaan ollut vaikutusta, ja Dark Tranquillity vei tyypilliseen tapaansa pisteet kotiin ja sydämeni mennessään.
Settilista ei tarjonnut yllätyksiä. 2016 julkaistulta Atomalta kuultiin nimibiisin lisäksi muun muassa “Encircled” ja sadekuuron mukanaan tuonut “Clearing Skies”. Niin ikään “Monochromatic Stains” ja “ThereIn” soivat, samoin kuin viimeiseksi tarjoiltu “Misery’s Crown”. Melodeathin veteraaneja olisi voinut kuunnella toisenkin mokoman samalta istumalta, mutta varsinaisesti mitään tiettyä biisiä en jäänyt kaipaamaan.
Dark Tranquillityn jälkeen Kaaos-lavalle nousi toinen ruotsintuonti, muun muassa entisistä Amaranthen ja In Flamesin jäsenistä koostuva Cyhra. Nimenä ja vähän maineeltaankin bändi oli jo tuttu, vaikka musiikki olikin tähän livekokemukseen saakka jäänyt kuulematta.
Cyhrahan soittaa helpostilähestyttävää Radio Rock -musaa, ruotsalaisella musiikillisella itsevarmuudella höystettynä. Yleisö viihtyi, ja miksipä ei. Bändin lavakokemus ja karisma näkyi ja kuului, ja musiikki on, kuten aikaisemmin mainitsin, raskaamman musiikin festareille sopivaa ja helposti sopivaa.
Laulaja Jake E piti yleisön näppärästi kämmenellään, ja kitaristit Jesper Strömblad ja Euge Valovirta ilkamoivat juuri sopivan viihdyttävästi läpi keikan. Yhtyeen basisti Peter Iwers ei ollut mukana, vaan tällä kertaa bassot tulivat nauhalta. Soundit oli saatu yllättävän mukavasti soimaan huolimatta basistin puuttumisesta.
Amorphiksen viikkoa aikaisemmin näkemäni Ilosaaren keikka oli hieman vaisu, mutta hymyjä, hilpeää keikistelyä ja yhteistä hulluttelua kuitenkin lavalle mahtui. Tällä kertaa kuitenkaan paahtavaa hellettä ei voinut Amorphiksen lavatunnelman vaisuudesta syyttää. Hymyjä ja hassuttelua näkyi vähän, eikä Esa Holopaisen jamittelushowssa ollut aikaisemmilta kerroilta tuttua iloista energiaa.
Tomi Joutsenen laulut olivat edukseen varsinkin tuoreen Queen Of Time -albumin biisien vaihtelevissa laulurevittelyissä, mutta esiintymisen riemua ei Joutsenkaan tällä kertaa varsinaisesti säkenöinyt.
Illan pääesiintyjänä nähtiin italialainen Lacuna Coil, jonka visuaalista showta olin odottanut mielenkiinnolla. Musiikillisesti Lacuna Coil jätti tällä kertaa jos ei suorastaan kylmäksi, niin ainakin haaleaksi huolimatta upea Cristina Scabbian lyömättömästä lavakarismasta ja loistavasta äänestä.
Lauantai 21.7.2018
Lauantaille kasaantui leijonanosa festarin kiinnostavimmista yhtyeistä. Päivään mahtui taistelu- ja folkmetallia, metallidiscoa, goottimetallia, niin tuttua kuin harvinaisempaakin räimeenpaukutusta, ja tietysti Hallatar.
Päiväni käynnistyi mukavan folkhenkisesti reippaalla Ensiferum-rykäisyllä juoksupitteineen, mutta varsinaisen vaikutuksen teki sveitsiläispoppoo Eluveitie. Useampia miehistönvahdoksia runsaassa pääluvussaan kohdanut Eluveitie pisti taannoin käytännössä rivinsä uusiksi, enkä ollut aivan varma, mitä keikalta odottaa, muuta kuin lavan täydeltä sekä perinnesoittimia, että perinteisiä raskaan musiikin instrumentteja.
Eluveitie on kuitenkin paketoinut uudet jäsenensä riveihinsä varsin mukavasti. Anna Murphyn sulosointuja kaivanneet lohduttautuivat epäilemättä keijukaismaisen Fabienne Ernin sydämet sulattavan esiintymisen ja enkelinäänen myötä. Ennakkoon odotetut hitit “The Call Of The Moutains” sekä “Inis Mona” soivat settilistassa ja tapahtuman jälkeen tuotantoa on pyörähtänyt myös soittimessa useampaan kertaan.
Eluveitien huikeista vuoristotunnelmista siirtyminen Turmion Kätilöiden disco infernoon ja siitä Paradise Lostin kuivalla huumorilla spiikattuun goottimetalliin aiheutti melkoista tunnelman vaihtelua. Asianmukainen live-flow ei ennättänyt hiipiä takaisin mieleen enää Eluveitien jälkeen edes harvinaisemman vieraan Verenpisaran sävelien myötä.
Vip-teltassa esiintynyt muun muassa Amorphiksen Tomi Koivusaaresta ja Santeri Kalliosta koostuva yhtye sai vahvistuksekseen Kreatorista tutun Sami Yli-Sirniön. Verenpisaraa oli kuuntelemassa mukavasti ihmisiä, mutta teltan tilan väljyydestä päättelin useampien käyttäneen isojen lavojen tauon jonottamalla ruokakojuille ja baaritiskeille.
Apocalyptica teki vaikutuksen Tuskassa 2017 Metallica-tribuutillaan. Pimenevään kesäiltaan mainiosti istuvat Metallica-klassikot sopivat hienosti nurmirinteessä istuskellessa taustamusiikiksi, mutta edellisen sellonelikon live-kokemuksen kaltaista innostusta tällä kertaa ei syntynyt. Tunnelma näytti tiiviimmältä lavan läheisyydessä, mutta edes Apocalyptivan taikapiiri ei yltänyt kesäyön hämärään.
Hallattaren intro alkoi soida Apocalyptican jälkeen räjäytettyjen ilotulitusten aikana. Ikään kuin uhmakkaasti dark ambient -tunnelmointi vaati yleisöään luokseen. Tämäkin Hallattaren esiintyminen vaati huomioni niin tarkkaan, etten kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka moni muu kutsuun vastasi.
Musiikillisesti keikka kulki allekirjoittaneelle jo tutuksi tullutta rataa. No Stars Upon The Bridge on levynä niin tarkalle ja kauniille jännitteelle rakennettu, että kappaleiden järjestyksen muuttaminen häiritsisi tasapainoa, kuten Tuskan keikalla “Severed Eyesin” puuttuessa tuli huomattua.
Mustaksi ympärillä häipyvä painostava kesäyö, lavalla usvaisessa valossa kylpevät bändin jäsenet ja ympärillä vellova raivoisan kaunis ja repivä musiikki muodostivat kuplan, johon olisi ollut kiusaus jäädä ikuisiksi ajoiksi. Juuri sillä hetkellä jokainen läsnä oleva tuntui olevan aivan yksin, mutta kuitenkin yhdessä, kelluen ajasta irrallisena, mutta tiiviisti kiinni ohikiitävässä hetkessä.
Viimeisten sointujen haihtuessa pois suurin osa väestä alkoi havahtua ja siirtyä jatkamaan iltaansa todellisuuden parissa, mutta minä ja seurueeni pidimme hetken kiinni tuosta tunteentäyteisestä kuplasta. Kuin ennakkoon sovittuna hiljaisuus kesti alueelta pois ja lähes puolet matkasta metsän läpi autolle.
Stratovarius ja jatkoklubilla pikkutunneilla soittava Wolfheart jäi näkemättä. Hallatar oli minulle tämän festivaalin pääbändi, eikä sen jälkeen mikään maallinen esitys olisi enää maistunut. Tähän oli sovelias päättää kesän 2018 rokein festivaali.
Ensi kesää odotellessa.
Teksti & kuvat: Raisa Krogerus
Möröistä blues rockiin ja punkkiin seikkaileva nörtähtävä kameranainen. Jos en ole keikalla, niin olen todennäköisesti puuhaamassa hevosen kanssa, pelaamassa tai lukemassa Terry Pratchettia tai Jane Austenia muutama kissa sylissä.
