Nopeaa ja vihaista mustaa metallia Saksanmaalta. Lähtökohta ei välttämättä ole se kaikkein omaperäisin, mutta ensi puraisu Hadopelagialin debyyttiin ja makunystyröitä kihelmöi mukavasti. Pidempi makustelu valitettavasti paljastaa totuuden.
Saksalaisten hengentuotosta voi verrata nykyajan Jenkki-purukumiin: maistuu oikein hyvältä ensimmäiset kaksi minuuttia. Tämän jälkeen suuhun jää vain hajuton ja mauton kumipallero, joka ei sen enempiä elämyksiä tarjoile. Harmi sinällään, sillä soitto kulkee ja potentiaalia vaikuttaisi olevan vaikka mihin. Äänimaailma on myös mukavan kirkas ja kylmä.
Ulkoisesti kaikki on siis hyvällä mallilla. Hadopelagialin suurimmaksi kompastuskiveksi nousee itse musiikki. Sama pätee moneen muuhun nykypäivän bändiin: yritys on kova, mutta sisältö kumisee tyhjyyttään. Tarttumapintaa ja koukkuja on liian vähän levyn pituuteen nähden. Vauhtia piisaa kuin Dark Funeralilla konsanaan, valitettavasti ilman tappobiisejä.
Kaikesta negatiivisuudesta huolimatta kannattaa pitää yhtyettä silmällä. Vaikka tällä kertaa ei aivan maaliin asti päästy, niin uskon, että ajan tuoma kokemus terävöittää sävellyskynää ja tulevaisuudessa saatetaan nähdä aivan eri sarjassa painiva yhtye. Ja siihen pahimpaan black metallin nälkään ”Hadopelagial” toimii tasapaksuudesta huolimatta kohtalaisen hyvin.
6½/10
Marko Klingberg
1. Hadopelagial
2. Helios
3. Leviathan
4. The Cosmic Ocean
5. For The New Path
6. Amunre
7. Return Of The Black Death
8. Dana
Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi jo vaahtosammuttimen kokoisena 80-luvulla enon levykokoelmaa selaillessa. Number Of The Beastin kaltaiset kansikuvat iskostuivat lähtemättömästi nuoren miehenalun verkkokalvoille. Siitä asti on metallisempi musiikki ollut iso osa elämää. Ja vaikka olen kaikkiruokainen, on raskaampi ja synkempi ulosanti lähimpänä sydäntä.
 Metalliluolan arvio, Marko Klingberg.){kind=link}