Dark metal -yhtye Mustan Kuun Lapset juhlistaa tänä vuonna 30 vuoden merkkipaalua samalla päättäen uransa. Haastattelu on tehty toukokuussa 2023 juuri ennen lopettamispäätöksen julkistamista.
Metalliluola istahti yhtyeen perustajajäsen Peten ja nykyisen kitaristin Heikin kanssa keskustelemaan yhtyeen historiasta, taustoista, musiikkimaailman murroksesta ja lopettamispäätöksen taustoista. Ensimmäisessä osassa käydään niin yhtyeen kuin haastateltavien historiaa läpi aina vuoteen 2019 asti.
Haastattelun voi katsoa videona, kuunnella podcastina tai lukea siistityn version alta:
Katso video:
Kuuntele podcast Metalliluolan Spotify-kanavalla:
Lähdetään ihan kliseistä liikenteeseen. Mitä kuuluu?
Pete Lehtinen: Hyvää kuuluu. Bändi viettää kolmekymppisiä ja tätä juhlitaan keikoilla ja uudella EP:llä. Siinäpä se.
Heikki Piipari: Hyvää kuuluu itellekin ja kesää kohti mennään. Keikkoja on ollut ja keikkoja tulee vielä tässä vuoden mittaan. Jotain spesiaalia ehkä yritetään tuoda mukaan. Tai sitten ei. Katsotaan mitä keksitään.
30 vuotta. Miltä tuntuu? Mitä ajatuksia herättää?
Pete: Se on kova juttu tälleen noin pikkaisen vajaalle viiskymppiselle ukolle.Sieltä alle kakskymppisestä on bändiä pyöritelty. Onhan siinä yksi ihmisikä vietetty.
Heikki: On se iso juttu. On se 30 vuotta bändille kuin bändille. Itse toki en nyt
alusta ollut mukana. Näin sanotusti uudessa tulemisessa kylläkin. Ja ehkä vähän
ennenkin.
Entä teidän henkilökohtainen tausta musiikin suhteen? Miten olette päätyneet musiikkimaailmaan ja etenkin metallin pariin?
Pete: Mulla se on lähtöisin 80-luvun alkupuolelta. Serkun kautta tutustuin ihmisiin, jotka kuuntelivat heviä. Sieltä se omakin into lähteä soittamaan on varmaan tullut. Mähän olin ala-asteella musiikkiluokalla. Mutta toisaalta mun soitin oli haitari, niin mä en siitä
päässyt hirveästi hyötymään. Joka tapauksessa soittamisen makuun pääsi jo siellä.
Heikki: Vieläkö sulla on haitari?
Pete: Ei ole enää, se vaihtui kitaraan [naurua].
Heikki: Itselläkin 80-luvulta aikalailla sieltä ala-asteen alussa, kun kaveripiiri kans laajeni. Seltä sitten ruvettiin kassuja kopsailemaan toisille. Joku osti sen alkuperäisen kasetin ja ruinattiin voisiko sen kopsata mulle. Tälleenhän se meni.
Pete: Tape-trading
Heikki: Tape-trading, ja se, että musiikkia ei ollut helposti saatavilla. Se oli jo radion kautta tai sitten TV:ssä. Montakos kanavaa silloin oli? Silloin oli ehkä kaksi tai kolme, niin sieltä oli joku tämmöinen musaohjelma mistä välillä tuli hevijakso ja missä oli koko tunti musiikkivideoita. Ehkä jopa viisi musiikkivideota mahtui siihen. Silloin vähän niin kuin näki ekaa kertaa sen.. Jos näet kuvan, kuten vaikkapa julisteita ja mietit minkä näköinen toi muusikko on kun se liikkuu.
Se ei ollut ihan yksinkertainen asia silloin, kun ei ollut YouTubeja eikä mitään muuta tällaista alustaa mistä niitä olisi voinut mennä tuosta noin vaan kattelee. MTV:kin näkyi vaan paremmissa piireissä. Ei ollut ihan kaikissa perheissä. Se oli vaan tällaisten kellä oli varaa maksaa satelliittikanavat. Yhdellä kaverilla oli ja siellä myös VHS:lle kopattiin jotain Headbanger’s Ballia. Siellä sitten näki tavallaan ne tyypit vähän niin kuin toiminnassa.
Voi olla, että näin Metallicankin ekan kerran oikeasti vasta niinku silloin Freddie Mercuryn muistokonsertissa. Ei missään ollut aikaisemmin oikein.. Sen jälkeen tais tulla jotain musavideota, mutta ei niitä tullut, kun ei niitä nähnyt. Se oli erilaista aikaa. En mä tiiä, nuoret ei ehkä sitä osaa ajatellakaan. Jos sä näytät niille C-kasetin, niin eihän ne tiedä mikä se on. Tai ehkä nykyään, valveutuneimmat tietää.
Pete: Hipsterit. [naurua]
Ja miksi, niin en mä tiedä. Se oli vaan niin vitun kivaa.
Mistä Mustan Kuun Lapset lähti liikenteeseen ja miksi. Mikä oli se syy perustaa bändi?
Pete: Se oli vuosi 91-92, kun tutustuin Mikko Hautalaan. Siellä oli Mikon vanhempien autotallissa rummut ja Mikon kaveri, joka omisti rummut, opetti sitten Mikolle peruskompit. Soittivat keskenään jotain rautalankaa ja muuta. Ja sitten mä sitten soluttauduin sinne mukaan ja sit se rautalanka pikkuhiljaa jäi pois. Alettiin sitten Mikon kanssa soittaa kaikkea noisea, ”mukapunkkia” ja varmaan se jotain metalliakin yritti olla, mutta eihän me osattu soittaa. Helvetinmoinen yritys oli kumminkin. Siitä se lähti, että -93 tehtiin ensimmäinen autotallidemo.
Silloin oli Kinnusen Kari ja Pete ”Speedu” Tamminen oli jo mukana. Tällöin oli jo se ensimmäinen line-up koossa, mutta tavallaan mä lasken tän bändiharrastuksen alkaneen 1993. Ihan sillä, että silloin tosiaan meillä oli neljä jannuja ja me lähdettiin tekemään omia biisejä.
Ja miksi, niin en mä tiedä. Se oli vaan niin vitun kivaa. Ei siinä oikeastaan ollut muuta syytä. Ei meillä ollut mitään. Kukaan meistä ei urheillut, mikä oli se ehkä vaihtoehto B. Meillä oli se vaihtoehto A se musiikki. Me soitettiin heviä. Hyvä niin.
Yhtyehän koki muutoksen niin nimen- ja genremuutosten myötä. Häiriö-nimi vaihtui Mustan Kuun Lapsiin. Yhtye oli vielä silloin hyvin vahvasti black metal -vaikutteinen tai siihen rinnastettava.
Pete: Amorphishan oli suuri esikuva meille ja me lähdettiin vähän tämmöisestä death metal -meiningistä, mutta kyllä se sitten meihin puri se black metal -kärpänen ihan niin kuin satoihin muihinkin suomalaisbändeihin 90-luvun puolenvälin aikoihin. Se oli vähän semmoinen trendi. Se on ainoa kerta, kun me ollaan trendeihin hypätty mukaan ja se kesti sen muutaman vuoden. Mä sanoisin, että meillä ei ole mitään tekemistä ollu black metalin kanssa enää vuosituhannen vaihteen jälkeen.
Uran alkuvaihe sisälsi demoja ja EP:tä 1996-2000 vuosina, kunnes sitten 2002 ilmestyi ensimmäinen kokopitkä Suruntuoja. Tämähän oli sellainen albumi, missä oltiin tehty sitä pesäeroa black metal -kulttuuriin.
Pete: Joo, kyllä mä allekirjoitan tän, että Suruntuojalla ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa, ainakaan ideologisesti tai sanotusten puolesta. Enkä mä tiedä, oliko meillä aikaisemminkaan hirveästi. Black metal -viite oli enemmän sitä musiikillista, mutta onhan siellä sitä ”Jeesus-huora-kusipäätäkin” sitten ollut, mutta se on lähinnä ehkä semmosta kieliposkessa vedettyä. Ei me ikinä olla oltu mitään uskovaisia.
Tähän haluaisin vielä vähän tarkennusta, että mikä oli se suurin syy, että miksi halusitte irtaantua? Minkälainen black metal -maailma oli silloin?
Pete: No se oli niin kuin sanoin, se oli kova trendi ja tuntui, että joko sä olet ”true black metal” tai sit sä et ole mitään. Me oltiin mielummin ei mitään. Se tuntui ihan helvetin ahdistavalta, sitten kun siitä alkuinnostuksesta pääsi yli. Ei me vaan haluttu kuuluu siihen porukkaan. Mitä tulee sanotuksiin, niin enemmän niissä on kumminkin ahdistusta ja mitä nyt parikymppinen mieslapsi osaa kirjoittaa. Ei niinkään mitään uskonnollista.
Heikki: Tai poliittista.
Pete: Niin, tai poliittista. Tosin poliittisuuskin tuli Suomi-blackiin ehkä enemmän tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana? Mutta silloin aluksi oli sitä kristinuskoa vastaan, mutta sit se jossain vaiheessa muuttu vähän kaikkeen muutakin vastaan. Mikä vielä alleviivasi sitä, että me ei haluta olla missään tekemissä tällaisen kulttuurin kanssa.
Miten tämä muuten otettiin vastaan silloin, kun teitte pesäeroa black metaliin. Oliko teillä jo muodostunut faniyleisöä, joka oli vahvasti black metal -genreä? Vai oliko se semmonen, että se vaan tapahtui?
Pete: Kyllä se meni ihan luonnostaan, eikä me ole koskaan oikeastaan kyselty sen isompia galluppeja. Meillä on edelleenkin hyvinkin Saatanan hakuista porukkaa keikolla ja se on ihan ok. Se on tosi siistiä, jos ne löytää edelleen meidän musasta jotain, mutta ite mä oo semmonen enkä koskaan oo oikeastaan koskaan ollutkaan. Mikäs siinä. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Puolin ja toisin.
Suruntuojan jälkeen jo heti seuraavana vuonna ilmesty Kauniinhauta-albumi
Pete: Joo, se on digipäkkinä pelkästään julkaistu levy. Sen verran tuosta Suruntuojasta vielä lisäisin, että se oli meidän ensimmäinen yhteistyö Mika Haapasalon kanssa, jolla oli studio Loimaalla. Ja ”Kauniinhauta” oli sitten toinen.Me tehtiin kaikkien kaikkiaan neljä ensimmäistä levyä Mikan kanssa. Silloinhan Mika oli vielä ehkä enempi tunnettu Demigod-nimisestä bändistä.
Se taisi olla Kauniinhaudan aikoihin, kun semmoinen bändi kuin Happoradio aloitteli uraansa. Mika tunsi ne pojat ja esitti vähän semmoista rivienvälistä luettavaa toivetta, että olisi kiva, joskus soittaa tommosta musaa. Niin nythän Mika sitten on siinä ollut sitten vakijäsenenä ties kuinka kauan.
Mut joo. Palataan tuohon ”Kauniinhautaan”. Jos mun pitäisi listata meidän levyt, että mikä on mun lempparilevy ja ei-niin lempparilevy, niin Kauniinhauta sijoittuu sinne pinon alapäähän. Tästä ei oo semmosia hyviä muistoja. Aika paljon riideltiin studiossa ja tunnelma oli vähän kireä. Ja levy itsessään oli vähän sinne päin soitettu. Eikä ne
sounditkaan oikein oo häävit. Siellä on kyl hyviä biisejä, mutta ei lempparilevy.
Sittenhän siinä oli jo pari vuoden tauko kunnes Talvenranta ilmestyi.
Pete: Tässä on nyt ensimmäinen levy, missä on alkuperäinen kokoonpano vaihtunu. Eli Kinnusen Kari eros ”Kauniinhaudan” jälkeen. Osittain edellisessä vastauksessa jo viittasin näihin riitelyihin studiossa. Sitten Karin tilalle tuli Kai Hanninen. Meilläkin on juuret tuolla punkin suunnalla, niin Kai oli sitten kovastikin punkkari henkeen ja vereen. Olotila-yhtyeen solisti ja paljon oli meihin verrattuna tosi kokenu jätkä. Oli kiertänyt Eurooppaa jo useamman kerran.
Ja Talvenranta on musiikillisesti ehkä isoin harppaus, jos vertaa edelliseen levyyn. Ekat kaksi levyä olisi soitettu täysin ilman klikkejä vapaalla kädellä, lähes livenä. Kun tämä on sitten jo astetta ammattimaisemmin tuotettu levy. Ja yksi mun lempparilevyistä.
Siellä miehistönvaihdoksen ja hitaamman julkaisutahdin myötä, niin saatiin hommaakin hiottua?
Pete: Joo. Täytyy sen verran Hanniselle antaa pisteitä, että hän oikeastaan toi semmosen, että nyt jätkät vittu skarpatkaa tän soittamisen kanssa. Se oli aika pitkälti Kaitsun ansiota, että otettiin kaikki klikit käyttöön ja alettiin treenata vähän intensiivisemmin.
Heikki: Muistanks oikein, että oliko tämä levy se jota ei mainostettu?
Pete: Joo, tää jää jotenkin oudosti levy-yhtiön kautta pimentoon. Eli nämä kaksi ekaahan julkas Mikko Oksasen Northern Sound Records.
Heikki: Tämä on Roihun.
Pete: Tämä oli Roihun ja se ei oikein saanut minkäännäköistä mainostusta. Me saatiin jopa vuosia myöhemmin kyselyjä, että onko Kauniinhaudan jälkeen ennen Viimeistä Laulua Kuolemasta tullut mitään levyjä.
Heikki: Eikö se ollut tämä mitä me mietittiin kun jengi halusi sitä? Tai kun näitä ei oikein löydy mistään. Oliks se tämä kun joku puhui, et näitä saattaa olla jossain levylafkan uumenissa?
Pete: Niin, en tiedä.
Heikki: Painos oli mitä oli, mutta myynti ei ollut mätsännyt sit.
Pete: Ehkä ne jossain vaiheessa tulee kovaa hintaa myyntiin.
Heikki: Niin, monihan noita on kysellyt ja varmaan menisikin vielä.
Pete: Joo, mä kerran näin Ebayssa kun oli 40 puntaa. Kyllä niillä arvoa on.
Heikki: Oishan noi kiva kun olisi koko setti, niin vaikka keikoillakin voisi myydä. Varmasti sitten jengi haluaisi ostaa. Jos vielä oikein kuin mentäisiin eteenpäin niin älppäri-painokset. Se olisi aika kova.
Pete: Joku päivä?
Siirrytään siihen levyyn, jonka myötä bändin toiminta hiljeni. Viimeinen laulu kuolemasta eli 2007.
Pete: Mun oma arvio on, että on varmaan suosituin levy. En oo varma, mutta näin mä oon saanut käsityksen. Silloin alkoi olla niin sanotusti mittari täysi tätä harrastusta ja meillä oli levyllinen biisejä, niin päätettiin tehdä sitten yksi levy ettei ne jää sitä mihinkään lojumaan. Hyvä kun tehtiin, siitä tuli hyvä levy. Onhan siinä sitten tämä meidän tunnetuin teos ”Morfiininsiivet”.
Heikki: Mun mielestä tämä on niin kuin sellainen aika monimuotoinen levy. Tässä on aika vaikeatakin riffejä sillä lailla.
Pete: Joo, on tuo teknisin levy selkeästi tähänastisista.
Heikki: Se on hyvä kun jengi huutaa tätä Revittyäkin keikolle ja ei me olla niitä lähetty treenaamaan.
Pete: Ei lähe enää. [naurua]
Heikki: Mutta tuossakin on tuo ”On aika itsekin lohduton”. Sitä me vedettiin ihan livenäkin. Varmaan yhden niin sanotun kiertueen verran.
Pete: Joo, se oli pitkään mukana.
Heikki: Ja ”Lumikukka” on ollut oikeastaan melkein aikalailla koko ajan. Se on melkein sellainen kestosuosikki keikoilla. Nyt kun materiaalia rupeaa olemaan paljon, niin keikan pituus pitäisi olla ainakin puolitoista tuntia, että jokainen itselleen saisi jotakin. No tyytyväisenä ne yleensä lähtee. Ei siinä mitään.
Pete: Jos bändi jaksaa soittaa 30 minuuttia, niin sitten me ollaan tehty semmoinen kompromissi ja tehdään se tunnin setti. Kaikki on tyytyväisiä. [naurua]
kun sitä ei kukaan tuntenut ja ei ehtinyt saada mitään nimeä, niin sitten mietittiin mitäs jos Mustan Kuun Lapset tekisi tämmöisen ihan yhden spesiaalikeikan.
Mitä tuon tauon aikana tapahtui?
Pete: 2007 päätettiin… Me jäätiin silloin virallisesti määräämättömän pituiselle tauolle. Vaikka kyllähän totuudenmukaisesti täytyy sanoa, että lopetettiin. Sitten silloin heti perään mulla oli pitkään ollut sellainen visio, että ois kiva alkaa tehdä akustisista musiikkia ja sitten pyysin kaveriani Heikkiä soittamaan. Tehtiin semmoinen Talveranta-projekti. Ja siihen tuli sitten laulajaksi Morfiininsiivet laulanut Antti Lautala, joka on myöskin monista bändeistä tuttu mies. Sitten tuli Malisen Jukka, joka on ollut kans parilla levyllä soittamassa viulua, niin viulistiksi. Sitä me tehtiin muutama vuosi, mutta ei siitä oikein lähtenyt.
Heikki: Montas demoa me tehtiin?
Pete: Kaksi demoa. Ja sitten sen lisäksi oli mun mielestä semmoinen September Wolf -niminen metallibändi. Me tehtiin sen kanssa yksi EP mitä ei koskaan julkaistu. Keikkoja sitten tässä sanotaan Lahti-Helsinki -akselilla.
Heikki: Sä olit siinä vaan siinä vokaaleissa?
Pete: Mä olin siinä vokaaleissa. Sitten oli Turussa 2010 TVO:n hautajaiset, mihin sitten Heleniuksen Jussi, joka on Metallihelvetin yksi perustajajäsen, niin kyseli soittamaan. Silloin aluksi oli puhe, että September Wolf lähtisi, mutta kun sitä ei kukaan tuntenut ja ei ehtinyt saada mitään nimeä, niin sitten mietittiin mitäs jos Mustan Kuun Lapset tekisi tämmöisen ihan yhden spesiaalikeikan. Se sitten toteutui ja Heikistä tuli silloin 2010 ihan virallisesti Mustan Kuun Lasten kitaristi.
Heikki: Senhän piti olla vaan se yksi keikka.
Pete: Se piti olla se ja kyllä se sitten olikin. 2011 julkaistiin kokoelmalevy ja sitten 2014 tehtiin Mustan Kuun Lapset -nimellä semmoinen mini-kiertue, mikä huipentui sitten Steelfestiin
Heikki: Mutta sitten Talvenrannasta vielä. Vaikka 2010 oli se keikka, niin oliko meillä Talverantaa vielä sen jälkeen vai tapahtuks ne kaikki ennen sitä 2010?
Pete: Kyllä ne melkein taisi tapahtua. Se oli semmoinen muutama vuoden projekti. Projektina se alkoi ja projektina se sitten kuolikin.
Heikki: Ihan hauska juttu, ei siinä mitään.
Pete: Mutta sitten tosiaan sen mini-kiertueen jälkeen sitten saatiin helvetin hyvää palautetta. Tai ainakin tuntui, että ihmiset tykkäsivät. Tulivat kiittelee ja tosi kova juttu. Sitten mietittiin, että pitäisköhän meidän sitten pistää taas pumppu käyntiin. Ja pistettiinkin.
Mut genre ei oo sinänsä ollut mulle aina semmoinen ihan lähinnä sydäntä. Mä en oo sillai mikään black metal -fani oikeestaan ollut koskaan silleen niinkuin syvässä mielessä.
Voitais ottaa tähän väliin Heikin liittyminen. Avaatko sitä oman näkökulman kautta, että mitä silloin tapahtui ja miten tuttu Mustan Kuun Lapset oli jo entuudestaan?
Heikki: No ollaanhan me Peten kanssa oltu kavereita jo ihan tuolta silloin Häiriön ajoilta. Heinolassa sitten käytiin katsoa keikkoja, niin siinä tutustuttiin. Varmastikin sieltä se lähti. Aina kun nähtiin, niin juteltiin. Ei meillä ollu niinkuin mitään musiikillisiä juttuja. Enemmän sitten ihan tollasta vähän biletystä ja tällaista mitä nuoret harrastaa.
Pete: Ja Heikkihän oli siis Lahen musiikkiskenessä kumminkin oman bändinsä kanssa.
Heikki: Joo, mulla oli semmoinen Tribe-niminen bändi. Me keikkailtiin tässä Lahen alueella pääsääntöisesti.
Pete: Mä kävin Triben keikolla ja Heikki kävi meidän keikolla. Me tunnettiin hyvinkin silloin.
Heikki: Ja siitä sitten sitä kautta tuli Mustan Kuun Lapset tutuiksi. Olinhan mä tavallaan jäsen, kun mä lainasin vahvistinta studioon.
Pete: Alkupään levyillä on Heikin kalustoa
Heikki: Musiikki oli tuttua sillä, että ainahan mä sain totta kai levyt Peteltä sitten kun oli uus levy tullut, niin olihan mulla aina hyllyssä MKL:n levy. Mut genre ei oo sinänsä ollut mulle aina semmoinen ihan lähinnä sydäntä. Mä en oo sillai mikään black metal -fani oikeestaan ollut koskaan silleen niinkuin syvässä mielessä. On sitä nyt tullut kuunneltua tietysti, kun musaa seuraa. Nämä Dimmut tietysti ja mitkä nyt aina oli frameilla. En mä siihen undergroundin oo niin sukeltanut. Niistä mä en tiedä. Silloinhan oli tietysti Mayhemit ja mitä näitä nyt oli, niin nehän kai oli ainakin olevinaa undergroundia.
Ja sitten suomiskenehän oli Burzumit oli ja mitä näitä nyt oli. Eiks se ollu Sovan porukkaa?
Pete: Barathrum
Heikki: Eiku Barathrum. Oliks Burzum Suomesta? Ei?
Pete: – Ei. [naurua]
Heikki: No niin. Näin hyvin mä näistä tiedän. [naurua]. Mut anyway. Enemmän oon kumminkin soitellu vähän niinkuin perinteistä heviä ja progea. Mut, että sitten ei ollut epäilystäkään siitä kun Pete pyys mut mukaa. Ei siinä ollu sellaista, että miksen mä lähtis. Ihan tottakai avoimen mielin sinne Turkuun mentiin.
Neljä biisiähän me siellä taidettiin soittaa. Se oli aika pieniä slotteja kaikilla siellä, kun bändejä oli niin pirusti, että ne bileetki kesti vissiin kaks viikkoa. Ajatushan siinä oli, että siel esiintyi sellaset bändit, ketkä on esiintynyt TVO:lla joskus.
Pete: Ollaan -97 ekan kerran oltu TVO:lla. Silleen tuttu paikka.
Tämän paluun jälkeen ilmestyikin 2017 vuonna Saatto-levy.
Pete: Tämä on ehkäpä itselleni paras. Mä tykkään tästä eniten. Tähän tuli itelle aika isot paineet. Ekan kerran kun ollaan levyä tehty. Mä ajattelin, että jos meillä on 2007 tullut ”Viimeinen laulu kuolemasta”, mistä tykättiin tosi paljon silloin ja sit on kymmenen vuotta väliä ja tulee ”Saatto”, että mitä jos se on ihan paska. Se oli eka kerta, kun tuli semmoinen mitäs jos kukaan ei tykkää tästä. Sitten mulla ei ole mitään syytä enää tehdä tätä hommaa. Mutta tämähän sai ihan helvetin hyvät arvostelut.
Parhaimmat siihen mennessä selkeästi. Se oli ensimmäinen meidän Suomen viralliselle levylistalle mennyt levy. ”Morfiininsiivet”-sinkkuhan meni sillon 2007, mutta tämä oli ensimmäinen kokopitkä levy. Tosin ei nyt voi puhua mistään valtavasta sukseesta kumminkaan.
Heikki: Voi sen noteerata.
Pete: Kyllä se täytti kaikki odotukset.
Heikki: Ja tästäkin on jäänyt aikalailla tohon settii toi ”Kuolemanvirta” ja ”Saatto”. Toi ”Sudenilmakin” on ollu setissä. Se oli jännä. Se on aika saman menevä biisi, mutta se oli jotenkin erikoinen kun katto jengin tai yleisön reaktioo, niin ne ei oikein lähtenyt siinä messiin. Se on sellanen mysteeri ollut meille, että miksi? No, päätettiin sit jättää pois.
Pete: Joo. Mutta joka tapauksessa, niin oma suosikkini.
Heikki: Kyllä, itekin tykkään tietysti nyt voin olla jo mukana näissä, kun… On ollu tätä tekemässäkin. Tai en säveltämässä, mutta soittamassa.
Pete: Ja sit pitää antaa iso krediitti Ville Pelkoselle, joka tuli Kai Hannissen tilalle bassoon 2015.
Heikki: Nuori ja innokas mies. Nykyään hän on ammattilainenkin näissä äänityshommassa.
Pete: Joo, eli tämä on Villen ensimmäinen täyspitkä mitä on urallansa tehnyt.
Heikki: Ja siitäkin tuli ihan hyvää palautetta. Siinä on kumminkin se Mustan Kuun Lasten soundi.
Tästä sitten pari vuotta eteenpäin eli 2019 kun Valo ilmestyi.
Pete: Valo jatkoi meidän suunnatonta listamenestystä suoraan ja päätti sen myös. [naurua]. Valo oli seitsemäntenä fyysisen levyjen listalla, mikä oli kyllä tosi kova juttu meille. Kyllä se ”Viimeisen laulun kuolemasta” -levyn ohella on varmaan semmoinen eniten kiitetyin ulkopuolelta. Ja on se kova.
Heikki: Niin, ja tässä on yllätys tää ”Ikaros” tietysti, mikä oli se sinkkubiisi. Niin siitä on tullut semmoinen.. Jos Metallica soittaa ”Enter the Sandmanin” joka keikalla, niin meidän täytyy soittaa varmaan nykyään sitten Ikaros.
Pete: Kyllä, se on nyt tullut semmoiseksi keikkasuosikiksi. Näkee miten yleisö herää.
Heikki: Tähän on jo itselle tullut varmaan koko bändille sellainen pieni viha-rakkaus-suhde täältä.
Pete: Se on vitun vaikee. Se oikeesti, se ei kuulosta ehkä hankalalta biisiltä soittaa, mutta se on.
Heikki: Tässä on paljonkin hyviä biisiä, mutta tässä ei ole sellaisia livebiisejä oikeastaan.
Pete: – Niin, se ei ole semmoinen livebiisi-levy.
Heikki: ”Kohti valoahan” me soitettiin. Mä tykkään siitä biisinä, mutta se on raskas ja ehkä laahaava. Ei välttämättä sovi liveen.
Pete: Joo, ja ”Kuninkaan uni” soitettiin muutaman kerran kanssa.
Heikki: Se oli introna. Sehän oli oikeestaan sen koko vuoden intro ja sitten
lähdettiin soittaa siitä.
Pete: Joo. Niin ja ”Eksyneet” tietysti.
Heikki: No se lähti siihen perään. Kun tämä tuli ulos ja tästä tehtiin ne keikat, niin totta kai tästä pitää nyt yrittää ottaa settiikin biisejä. Eihän siinä oo mitään järkeä, et jos uusi levy tulee ja siitä ei sit soitetakaan mitään. Mutta, ”Ikaros” on tosta jäänyt sitten semmoiseksi..
Pete: Joo, joka levyltä on semmonen must-biisi niin, tuossa se on ”Ikaros”.
Heikki: Ja se on sitten nyt tästä kohtaa viimeisin niin sanottu heavy-levy. Astetta kevyempään suuntaan toki meni siinäkin jo. Niinkuin ”Eksyneet” biisihän on. Ja oikeastaan ”Ikaroskin”. Aika rokkaavahan se on.
Pete: On siel sitä blast beattia tietysti loppupäässä jonkin verran. Mutta kumminkin se pääpaino on semmosessa rokkaavuudessa enemmän.
Heikki: Se on ihan kiva se, että vaikka bändi on muuttunutkin vuosien saatossa, niin kyllä siellä vanhoikin faneja on vielä keikoillakin kun kattoo. Ei ne tyrmää näitä uusia tuotoksia. Huomaa että ne on nekin ottanut vastaan ihan positiivisella mieleen. Vai mitä?
Pete: Kyllä, kyllä.
Haastattelun seuraavassa osassa käydään läpi vuodet 2021 – 2023.
Mustan Kuun Lapset 2023
Vokaalit, kitarat, syntikka: Pete Lehtinen
Kitarat: Heikki Piipari
Bassot: Pasi Löfgren
Rummut: Kalle Takalo
Facebook
Instagram
Apple Music
Deezer
Rockpaidat
Julkaisut
Suruaika (EP, 2023)
Suruntuoja Anniversary Edition (2022)
Kruunu (2021)
The Dream About a Dying Angel (single, 2021)
Matkalainen (single, 2021)
Valo (2019)
Ikaros (single, 2018)
Saatto (2017)
Kuolemanvirta (EP, 2016)
14 Talvea – Mustan kuun lauluja 1993-2007 (kokoelma, 2011)
Viimeinen laulu kuolemasta (2007)
Morfiinisiivet (single, 2007)
Talvenranta (2005)
Lucifer & Rosemary (single, 2005)
Kauniinhauta (2003)
Suruntuoja (2002)
Uusi suomalainen black metal tulokas (split, 2000)
Prologi (EP, 1998)
Varjomaa (demo, 1997)
…kunnes loppuu yö (demo, 1996)
Haastattelu: Teppo Krogerus
Valokuva: Mikael Soilevaara
Amatööriradiojournalisti, kahvin ja melodeathin suurkuluttaja.
