Vuonna 1978 Los Angelesissa perustettu Dokken oli seitsemän vuotta myöhemmin edennyt nousujohteisella urallaan kolmanteen albumiinsa ja paineet menestyä olivat kovat. Tätä edeltänyt “Tooth And Nail” (1984) oli yltänyt aina platinalevyyn oikeuttavaan miljoonaan myytyyn kappaleeseen, joten levy-yhtiö Elektra odotti nousun jatkuvan. “Under Lock And Keyn” täyttäessä komeat 40 vuotta, on LP syytä ottaa uudelleen syyniin.
Kiekko käynnistyy loistavalla biisikolmikolla, sillä “Unchain The Night”, “The Hunter” sekä “In My Dreams” lasketaan jokainen Dokken-klassikoksi. “Unchain The Night” alkaa kitaristi George Lynchin tavaramerkki-riffittelyllä, bändin puskiessa sovitusta eteenpäin mallikkaasti. Kertosäkeen stemmalaulut eivät ole menettäneet vuosien varrella lainkaan tehoa ja vuonna 1985 huippuiskussa ollut Don Dokken oli parhaimmillaan mahtava laulaja. Kitarasoolo on tuttuun tyyliin Lynch-faneille korvakarkkia.
Hienoa kitarointia on luvassa myös “The Hunterissa”, jossa Dokkenin euro-vaikutteilla höystetty LA-tukkahevi saa pieniä blues rock-sävyjä. Alun hattutempun täydentää “In My Dreams”, jossa hunajaiset stemmalaulut pääsevät jälleen oikeuksiinsa. Tarttuva kertosäe ja Lynchin huikea soolo ovat yleensä takeita onnistuneelle Dokken-biisille ja “In My Dreams” toimittaa takuuvarmasti.
“Slippin’ Away” on se ensimmäinen ”pakollinen” slovari ja sellaisena on asiallinen, ei napakymppi, mutta ei myös myötähäpeää herättävä insuliinishokkiin verrattava sokerin yliannostus. A puolen päättävä “Lighting Strikes Again” on tuttua tutumman kuuloinen perus Dokken-rokkari, jonka pelastaa onnistunut kertosäe ja taas kerran toimiva soolo-osuus.
B-puoli avataan jälleen täysosumalla: “It’s Not Love”, jossa tarjotaan Dokkenin parhaat puolet samassa paketissa. Perus-Lynch-riffi, vakuuttava vokaalisuoritus Don Dokkenilta, sonnikuoroja, erittäin tarttuva kertosäe, laadukas kitarasoolo sekä erinomainen fiilistelyosio soolon jälkeen. Komea biisi.
Albumin toinen slovari “Jaded Heart” onnistuu edeltäjäänsä paremmin, vaikka ei tämä mikään nappiveto ole. ”Don’t Lie To Me” on keskinkertainen rokkari ja samaa voidaan sanoa AOR-henkisestä “Will The Sun Risesta”, joka kulkee edeltäjänsä tavoin jossain onnistumisen ja täytebiisin välimaastossa. Lynchin kitarasoolo nostaa kappaleen kuiville.
Viimeisenä raitana kuullaan “Til The Livin’ End”, joka on jälleen tyyppihyväksytty Dokken-runttaus. Sävellys kulkee eteenpäin kuin juna rumpali Mick Brownin tuplabasarien voimalla.
“Under Lock And Key” ei nostanut Dokkenia tukkahevin mestareiden liigaan, vaikka albumi on onnistunut. Levyltä löytyy neljä hienoa biisiä, eikä toisaalta yhtään puhdasta mahalaskua. Se tärkein jäi puuttumaan: “Photograph”, “Jump” tai “Livin’ On A Prayer”, joka olisi singonnut yhtyeen megatähdeksi.
Levymyynti pysyi edellisen pitkäsoiton tasolla, kokonaisuuden yltäessä USA:ssa platinaan oikeuttavaan miljoonaan kappaleseen, mutta parhaaksi listasijaksi jäi 32. Tästä huolimatta LP on kokonaisuutena yksi Dokkenin kolmesta parhaasta studioalbumista ja siihen kannattaa ehdottomasti tutustua. Ei vähiten yhden Los Angelesin kovimman kitarasankarin George Lynchin vuoksi.
8+/10
Ilkka Järvenpää
1. Unchain The Night
2. The Hunter
3. In My Dreams
4. Slippin’ Away
5. Lightning Strikes Again
6. It’s Not Love
7. Jaded Heart
8. Don’t Lie To Me
9. Will The Sun Rise
10. Til The Livin’ End
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}