Dimmu Borgir on todennäköisesti black metalin kiistellyin yhtye. Nykyään lähinnä sen perusteella, onko yhtyeen musiikki yhä genren osa-alueeksi katsottavaa vai jotain aivan muuta. Keskustelu on saanut jopa metallicamaisia piirteitä takinkäännöstä, tosin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. 10 vuotta sitten päivänvalosta pimeyteen nostettu ”Abrahadabra” edustaa bändin musiikillisen kehityksen lakipistettä kamarimusiikin ja black metalin fuusioiduttua lopullisesti. Seuraavaan levyyn ”Eonian” matka kesti kahdeksan vuotta, ja väkisin mieleen herää ajatus bändin löytäneen itsensä musiikillisesta umpikujasta vuoden 2010 päätteeksi.
Levyllä soittaa yli sadan jäsenen orkesteri kuoroineen. Tämän musiikillisen maton päällä tasapainoilee kolmimiehiseksi kutistunut yhtye persoonattomalla tavalla. Soundi on paisutettu sen luokan järkäleeksi, etteivät maton läpi jalat enää lattiaa kosketa. Dimmu Borgirin alkuvuosien raa´an sinfonisesta black metalista ei ole enää mitään jäljellä, ellei satunnaisesti tikittäviä rumpuja ja laulajan peikkomaista lausuntaa lueta tähän genreen kuuluvaksi.
Mikäli musiikki muuten puoltaa paikkaansa, ei toki bändin tarvitse luoda uusiksi edellisen vuosituhannen saavutuksian. ”Abrahadabra” valitettavasti makaa sellaisessa raskaan musiikin ääripäässä, joka ei itselleni anna missään muodossa mitään. Albumi kuuluu samaan kastiin lukemattomien tyhjänpäiväisten sinfoniaprojektien kuten Soulspellin, Beto Vasquezin Infinityn kanssa. Sen jonkun, joka on väittänyt Dream Theateria sieluttomaksi, kannattaisi ehdottomasti kuunnella tämä levy.
Biiseissä ei ole minkäänlaista tarttumapintaa. Tuotanto on oudon lattea ja muovinen, ja poikkeuksellisesti treble-säädintä on käännettävä kaakkoon. Orkesterin tueksi nimenomaan perusyhtyeen pitäisi myös tulla voimakkaasti esille, mutta näin ei ole. Kitarat on onnistuttu täysin piilottamaan jousien ja viulujen alle. Basso puolestaan on upotettu vähintään Mariaanien hautaan.
Ensimmäinen kunnollinen riffintynkä kuullaan kuudennessa kappaleessa ”Ritualist.” Tätä iloa kestää hädin tuskin puoli minuuttia kunnes palataan tutun monotoniseen ulosantiin. Nokkamies Shagrath sekä osan lauluosuuksista hoitava Snowy Shaw tyytyvät kähisemään ja lausumaan kokonaisia kappaleita läpi. Joitain vieraita kuullaan, mutta mitään olennaista tai levyn sanomaa tehokkaammin korostavaa he eivät mukaan tuo. Sanoituksissa on liikuttu pois tyypillisistä black metal -aihioista, maanläheisempiin ja mystiikkaa sivuaviin aiheisiin. Mahdollisesti kiinnostava tarina ei herää henkiin missään vaiheessa tympeän äänimaton tukahduttaessa kaiken nautittavuuden alleen.
Shagrath palasi tällä levyllä soittamaan koskettimia, ja urut ulvovat tasaisesti etualalla mitään sen erikoisempaa tarjoamatta. Hetkittäin ei tiedä kuunteleeko Rhapsody of Firea vai Dimmu Borgiria ja tämä ei ehkä ole Norjan legendoilla ollut perimmäisenä tarkoituksena. Joka tapauksessa Rhapsody kuulostaa tämän levyn jälkeen nerokkaalta, mikä kertoo kaiken oleellisen.
Varsinaisen levyn saavuttua päätökseensä, riippuen käsissä olevasta versiosta, kohtalaisen kiduttavaa kuuntelua voi jatkaa erinäisillä bonusraidoilla ja Deep Purple -klassikko ”Perfect Strangers” on otettu myös käsittelyyn. Acceptin kasarihitti ”Metal Heart” taipui Dimmuilta aikanaan hyvin tuoden uutta näkökulmaa tuttua tutumpaan kappaleeseen, mutta tätä kuiskailuilla ja mongerruksella pilattua Purple-merkkipaalua ei täysjärkinen hevari pysty sulattamaan.
Dimmu Borgir on aikanaan julkaissut levyjä kuten ”Enthrone Darkness Triumphant” ja ”Puritanical Euphoric Misantrophia”, jotka kuuluvat oikeutetusti genren kivijalkateoksiin, mutta ne eivät myöskään anna bändille vapaakorttia myydä yleisölleen mitä tahansa puolivillaista huttua. Ei jatkoon.
5/10
Ville Krannila
1.Xibir
2.Born Treacherous
3,Gateways
4.Chess With The Abyss
5.Dimmu Borgir
6.Ritualist
7.The Demiurge Molecule
8.A Jewel Traced Through Coal
9.Renewal
10.Endings And Continuations
11.D.M.D.R.
12.Perfect Strangers
13.Gateways (orchestral version)
14. Dimmu Borgir (orchestral version)
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}