Saksalainen rautalankatukka Axel Rudi Pell on täällä taas ja lähestulkoon kellontarkasti. Parillisten vuosien keväät ovat nimittäin olleet jo vuodesta 2010 asti merkki siitä, että uusi levy ilmestyy ja Saksanmaalta kajahtaa.
Jo miltei 30 vuotta jatkuneella soolourallaan useita melodisen metallin herkkuhetkiä kannattajilleen tarjoillut artisti jatkaa tiukkaa levytystahtiaan ja aikanaan Steelerin riveistä ponnistaneen kitaristin uusin julkaisu ”Knights Call” on järjestyksessään jo 18. studioalbumi.
Runsaasta materiaalista huolimatta Axel on jäänyt suhteellisen pienten piirien tietoisuuteen, eikä ”mestaruussarjaan” ole koskaan portti avautunut. Miehen diskografia sisältää kuitenkin kerrassaan huikeita onnistumisia ja miehen bändikavereiden kirjo on myös ollut komeaa luettavaa. Rumpalin jakkaralla ovat istuneet ennen nykyistä kannuttajaa Bobby Rondinellia mm. Jörg Michael sekä Mike Terrana. Mikrofonin varressa puolestaan on kuultu Rob Rockin, Jeff Scott Soton ja vuodesta 1998 lähtien Johnny Gioelin upeaa tulkintaa.
Albumi käynnistyy tuttuun tapaan unenomaista tunnelmaa tarjoavalla introlla ja sitten päästetään irti ”The Wild And The Young” -niminen herkullisella riffillä varustettu menopala, joka potkaisee kuulijan hereille. Kappale on komea avausbiisi ja mielenkiinto herää toden teolla. Seuraavaksi otetaan enemmän vanhan ARP:n tyylinen keskitempoisempi ”Wildest Dreams”, joka onnistuu myös vakuuttamaan ja biisin kertosäettä voisi kuvitella huudettavan yleisön avustuksella livetilanteissa. Seuraavana kuultavan ”Long Live Rockin” aikana käy jo mielessä, että pantataanko tässä nyt niitä slovareita, joista ARP parhaiten tunnetaan. Edellisen tapaan keskitempoinen biisi starttaa jälleen tarttuvalla riffillä ja nimihän kertoo kappaleesta enemmän kuin tuhat sanaa. Tätäkin biisiä huudetaan varmasti kimpassa kun keikoille päästään.
Ensimmäistä slovaria saadaan odottaa aina levyn puoleen väliin, kun ”The Crusaders Of Doom” lähtee matkaan tuoden alkunsa puolesta vahvasti mieleen ”Between The Wallsin” eeppisen ”Casbahin” vuodelta 1994. 8 minuuttia kellottava biisi sijoittuu Pellin slovarituotannon keskivaiheille ja harvinaisen kovan aloituksen takia sillä ei ole asiaa levyn parhaimmistoon, vaikka hyvä veto on kyseessä.
Albumin jälkimmäinen puolisko ammutaan käyntiin ns. pakollisen instrumentaalin turvin. Nämä kitaran näppäilypalat, joita yleensä on tarjottu, ovat olleet omaan korvaan jokseenkin joutavia ja tulleet usein skipatuksi… mutta nytpä vedetään uusi kani hatusta. ”Truth And Lies” on rivakalla tempolla varustettu hyvin rokkaava biisi, jollaisia toivoisi kuulevansa useammin.
Levyn loppupuolen lähestyessä käyrä alkaa kuitenkin harmittavasti kääntyä laskuun. Ei merkittävästi, mutta biisien taso ei säily yhtä kovana, eivätkä sävellykset enää vie mukanaan samalla tavalla kuin levyn alussa ja vielä keskivaiheillakin. Tuntuu kuin rohkeus loppuisi ja palataan tekemään samaa liukuhihnatavaraa sekä täytemateriaalia, jollaista on totuttu kuulemaan etenkin tämän vuosikymmenen julkaisuilla.
Lopussa kuultava ”Slaves On The Run” yltää nopeammalla tempollaan lähelle levyn onnistuneimpia sävellyksiä, mutta jää kuitenkin pykälän verran ”kuultu jo”-osastolle. Suurimmaksi pettymykseksi jää levyn päättävä ja karvan verran alle 10-minuuttia kestävä ”Tower Of Babylon”. Tätä lentävää mattoa ei valitettavasti saa ilmaan millään, eikä Babylonian portista ole tällä yrityksellä mitään asiaa. Kappale jää levyn heikoimpien hetkien sekaan ja tämä on harmi, nimittäin albumin finaaliksi olisi saanut olla tarjolla jotain timanttista.
”Knights Call” on lopun hyytymisestä huolimatta kokonaisuutena hyvä levy ja jopa yllättävän raikkaan kuuloinen. Toki useammassa kohdassa tuntuu siltä, kuin sovituksia olisi aiemminkin ARP-levyillä kuultu, mutta nyt ei turvauduta aivan jokaisessa kohdassa tutuimpaan ratkaisuun. Etenkin levyn alkupuolisko on virkeää tavaraa.
Johnny Gioelin laulusuoritus on kerrassaan hieno ja kiipparimies Ferdy Doernberg luo upeaa taustatunnelmaa kappaleisiin. Pellin sävellyskynä on terävämpi kuin hetkeen ja levyn materiaali on kokonaisuutena vahvempaa kuin koko menneellä vuosikymmenellä. Kyseessä on Axel Rudi Pellin paras albumi sitten vuoden 2010 ”The Crestin” ja ”Knights Call” uppoaa Pell-fanien lisäksi myös muille melometallin ystäville.
7½/10
Miika Manninen
1. The Medieval Overture (Intro)
2. The Wild And The Young
3. Wildest Dreams
4. Long Live Rock
5. The Crusades Of Doom
6. Truth And Lies
7. Beyond The Light
8. Slaves On The Run
9. Follow The Sun
10. Tower Of Babylon
https://www.youtube.com/watch?v=UXv_joiBH1k
Lappeenrannasta kotoisin oleva, nykyinen siilinjärveläinen, joka on hengittänyt ja syönyt metallimusiikkia 20 vuoden ajan. Tutustuminen "alaan" tapahtui perinteisen heavy metalin myötä ja myöhemmin musiikkimaku onkin laajentunut runsaasti metallin saralla. Elämääni runsasta lisäväriä musiikin lisäksi tuovat perhe, sekä jonkinasteinen urheiluhulluus.
 Metalliluolan arvio, Miika Manninen.){kind=link}