Thrash-veteraani Annihilator julkaisi tammikuussa uransa 17. täyspitkän ”Ballistic, Sadistic” Silver Lining Music- yhtiön kautta. 35-vuotisen uran aikana kanadalaisyhtye on viilannut kokoonpanoaan urakalla, mutta viime vuodet bändin johtotähti Jeff Waters on hoitanut studiossa kaiken muun paitsi rummut. Saattoi olla niin, että vuonna 2017 julkaistulla edellisellä levyllä ”For The Demented” herra itse hoiti myös tämän osaston. Tällä uutukaisella kannuttelun hoitaa Fabio Alessandrini.
Albumin takakanteen on poikkeuksellisesti saatu kuvat muustakin porukasta, jossa vaikuttavat Rich Hinks bassossa ja Aaron Homma kitarassa. Mitä tulee levyn kanteen, niin omassa digipack- versiossani se on kolmiulotteinen. Kahleissa olevan naisen silmät muuttuvat kirkkaista kuolleiksi, oikein miellyttävä vaikutelma. Tämä nyt ei aivan ennenkuulumatonta ole yhtyeeltä, nimittäin ”Feast”-albumin digipack versiossa käytettiin samantyylistä painatusta.
Levyn aloittaa ”nimikkobiisi” ”Armed To The Teeth”, joka paneutuu kiusaamiseen ja siihen, kuinka se koituu ajan saatossa omaksi kohtaloksi. Kappale ei sinänsä nosta suurta innostusta. Kitarariffit ovat jämäköitä ja maistuvia, mutta soolo on sitten jo todella ihmeellistä vinguttamista. Myös Jeffin vokaalit jättävät paljon toivomisen varaa. Heti seuraavassa vedossa ”The Attitude” korostuu vielä vahvemmin Jeffin heikohko ulosanti. Kappale on melko ripeä tempoinen ja kuulostaa siltä, kuin Jeff jäisi laulussa rytmin kyydistä kertosäkeessä, vaikka kyseessä on vain parin sanan mittainen osio. Biisin puolenvälin jälkeen tulee aivan loistava riffi, joka harmikseni kestää ainoastaan sen kymmenisen sekuntia. Tämän makean kymppisekuntisen jälkeen mopo taas kerran karkaa lapasesta ja mielikuvissani Waters soittaa kaikki soittimet biisille…. samaan aikaan. Onnekseni tämä omituinen hakkaaminen ei kestä neljää minuuttia kauempaa.
Seuraava kannanotto on ”Psycho Ward”, joka kertoo perheväkivallasta. Mitään sanomaton ja aneeminen biisi ei parane pätkääkään kuuntelukertoja lisäämällä. Kappaleen tarjoama olotila on lähinnä masentunut, enkä myöskään ihmettele yhtään, jos tämän kappaleen jälkeen haluaa hakata vaimonsa.
Agressiivisuutta löytyy myös kappaleesta ”Dressed Up For Evil”. Biisi kertoo paholaisesta miehen ruumiissa, miehestä, joka alistaa ja käyttää muita hyväkseen ja kokee olevansa kaiken muun yläpuolella. Myös tässä biisissä onnutaan sovitusten kanssa, eivätkä musiikki ja sanat kulje aivan tasapainossa keskenään. Levyltä puuttuvat suoraviivaisemmat kappaleet, jotka kantaisivat hyvää otetta maaliin asti. Poikkeuksen tekee kuitenkin seitsemäs raita ”Riot”. Biisi alkaa järisyttävän kovalla riffillä ja Watersin rouhea vokaalisuoritus jopa sopii tähän kappaleeseen. Kertosäkeen riimittely saa sävellyksen porautumaan päähän. Biisin tunnelma on kunnon old-school meininkiä ja nostaa yhtyeen vanhat kunnon kulta-ajat mieleen. Kappale on selkeästi levyn paras veto, mutta harmiksi myös lyhin.
Eniten tässä vaiheessa mieltäni painaa vokaalit sekä hyvien riffien pilaaminen oudolla kitaran rääkkäämisellä. Jeff Watersin olisi syytä jo tarjota laulajan paikkaa kyvykkäämmälle… jonkun yhtyeen entisen jäsenen palkkaaminen nostaisi varmastikin kiinnostusta vanhoissa faneissa bändiä kohtaan. ”Alice In Hell” -albumilla laulanut Randy Rampage kuoli vuonna 2018, joten hänestä on turha haaveilla, mutta Dave Paddenin nimi nousee tuon tuostakin fanien keskuudessa pintaan, kaveri toisi albumille melodioita sekä kuviot olisivat tuttuja 10 vuoden kokemuksella. Dave ehdottomasti kasvattaisi yhtyeen elinkaarta.
Joku taannoin kirjoitti levystä: ”Parasta mitä Annihilator on tehnyt sitten ”King Of The Kill” (1994) -levyn jälkeen”. Pienoiset aivosoluni ovat pyyhkineet muististani edellisen levyn (”For The Demented”) annin, mutta jos näin on, niin en todellakaan aio raiskata korviani ottamalla tätä edellistä levyä kuunteluun.
Tyystin läpimädästä albumista ei kuitenkaan ”Ballistic, Sadisticin” kohdalla ole kyse, levy on tuotettu ammattitaidolla, joka tekee soundimaailmasta selkeän, eikä mikään tietty soitin jätä muita varjoonsa. Tunnelma levyllä on aggressiivinen sekä vihainen, juuri niin kuin Waters on kuvaillut. Mikäli jaksaa kahlata läpi kappaleiden sekamelskan, löytää kyllä myös sitä mirhamia korville. Kappaleissa on kohtansa, joita voisi kuunnella enemmänkin, mutta tällainen hetki kuivuu kasaan yhtä nopeasti kuin alkoi.
”Ballistic, Sadistic” tarjoilee väkevää thrash-meininkiä jämäkällä soundilla kymmenen kappaleen verran, yhteiskestoltaan levylle tulee mittaa vaivaiset 45 minuuttia. Albumilla otetaan kantaa ihmisten harmaampaan puoleen, kuten perheväkivaltaan, koulukiusaamiseen ja narsismiin. Vaikka Annihilator ei nyt aivan genren kärkipään yhtyeisiin enää kuulu, vuosien kokemus, albumille käytetty työmäärä ja erityisesti rakkaus lajiin tekevät tästä uutukaisesta tuotannollisesti kilpailukykyisen kokonaisuuden. Mitä tulee levyn kappaleisiin, mistään huippusuorituksesta ei ole kyse. Tähän vaikuttaa varmasti Watersin halu tuoda oma tarina julki sanoitusten muodossa ja täyttää se lopuksi niin sanotulla musiikilla. Sovituksissa onnutaan suurimmaksi osaksi metsään. Tässä projektissa Waters on toimitusjohtaja, myyntiedustaja ja duunari. Jatkossa olisi syytä jakaa työtehtäviä useammalle rokkarille.
6-/10
Jussi Krannila
1. Armed To The Teeth
2. The Attitude
3. Psycho Ward
4. I Am Warfare
5. Out With The Garbage
6. Dressed Up For Evil
7. Riot
8. One Wrong Move
9. Lip Service
10. The End Of The Lie
Järvenpään Robin Hood, sijoittaa rahansa pienempien bändien fyysisiin levyihin. Genre suhteellisen laaja, aina rockista death metalliin. Parhaiten uppoaa perinteinen metalli tarttuvien melodioiden kera. Vapaa-aika ja harrastukset jotka ovat hyvinkin rajalliset kuluvat pääsääntöisesti mökillä kaikenlaiseen puuhasteluun, kalastuksesta puiden pilkkomiseen. Parasta mitä on: Kesäyöt, olut ja Heavy Metal! 🤘
 Metalliluolan arvio, Jussi Krannila.){kind=link}