Vuonna 1985 Bostonissa perustettu Extreme iski kultasuoneen 1990 ilmestyneellä kakkoslevyllään “Extreme II : Pornograffitti”, joka hittisinkkujensa “More Than Words” sekä “Hole Hearted” voimalla myi pelkästään USA:ssa tuplaplatinaan oikeuttavat yli kaksi miljoonaa kappaletta.
Virtuoosimaisen kitaristin Nuno Bettencourtin johtama yhtye sekoitti musiikissaan 1980-luvun tukkaheviä funkiin ja klassiseen rokkiin, jonka voimin noustiin hetkeksi rock-maailman eturiviin, ollen mm. yksi lämmittelybändeistä Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992. Kolme muuta olivat Metallica, Def Leppard ja Guns ’n’ Roses, Extremen soittaessa toisena illan avanneen Metallican jälkeen.
Vuonna 1995 tilanne oli toinen. Extremen kolmas levy “III Sides To Every Story” (1992) ei pystynyt uusimaan edeltäjänsä menestystä myyden sinällään vaikuttavat 700 000 kappaletta. Kaiken huipuksi 1990-luvun puoliväliin tultaessa Extremen edustama musiikki oli auttamatta poissa muodista, sillä halusi bändi tai ei, heidät niputettiin tukkaheviksi ja kyseinen tyylisuunta oli auttamatta jäänyt grungen, punkin ja vaihtoehtorockin jalkoihin.
Extreme päätti yrittää uudistua ja tammikuussa 1995 maailma sai kuultavaksi “Waiting For The Punchlinen”, joka tarjosi kuulijoille uudistuneen kokoonpanon. Miltä tämä levy sitten kuulosti? Otetaan julkaisun 30-vuotisjuhlan kunniaksi Amerikan versio kiekosta uudelleen syyniin.
Kitaristi Bettencourtin tuottama albumi käynnistyy “There Is No Godilla”, joka on selkeä irtiotto menneeseen. Soundimaailma on huomattavasti aiempaa rujompi, eikä menneestä muistuta kuin Nunon komea kitarasoolo sekä yhtyeen tavaramerkkinä tunnetut stemmalaulut.
“Cynical” lähestyy kuulijaa selkeästi tunnistettavammalla funk metallillaan, mutta vokalisti Gary Cheronen laulu on rosoisempaa, eikä sinällään tarttuva kappale pääse lentoon näin pelkistetyllä tuotannolla. “Tell Me Something I Don’t Know” on rakennettu basisti Pat Badgerin kuvion ympärille ja bändi osuu tässä lähimmäs maalia vaihtoehtorockin sekä klassisen Extreme-soundin yhdistelmällään. Ehdottomasti yksi levyn parhaista biiseistä.
Singlenä ilmestynyt “Hip Today” on yksi kolmesta raidasta, jolla uusi rumpali Mike Mangini (mm. Dream Theater, Annihilator, Steve Vai) soittaa ja tällä kertaa bändi rokkaa tutun kuuloisesti. Pätevästä sävellyksestä löytyy hieno kitarasoolo ja tarttuva kertosäe, joten se on helppo nostaa kokonaisuudessa parhaaseen kolmannekseen. Mangini soittaa “Hip Todayn” lisäksi “No Respectilla” sekä “Leave Me Alonella”, muut rumpuraidat ovat alkuperäismies Paul Gearyn käsialaa.
“Naked” on kuin Extreme yrittäisi naittaa oman tyylinsä Jane’s Addictionin sekä Red Hot Chili Peppersin kanssa ja ei tämä onnistu. Cheronen vokaalit on puskettu miehen äänialan äärirajoille ja välillä mennään rehellisesti epävireeseen, Nunon kitarointi pelastaa sen mitä on pelastettavissa.
Bettencourtin kitaroinnista ei voi puhua ilman herran akustista sooloa “Midnight Express”. Loistavaa virtuoositeettia tihkuva esitys on säilynyt osana Extremen settiä ja sen yhden kerran live-tilanteessa todistaneena, voin todeta, että kyseinen biisi on huikea. Niin levyllä kuin livenä.
LP:n jälkimmäinen puolisko käynnistyy sarjalla “Leave Me Alone”, “No Respect” sekä “Evilangelist”, jotka edustavat vaihtoehto-Extremea. Ei epäonnistuneita tekeleitä, mutta jonkinlaisia väliinputoajia.
“Shadow Boxing” on tutumman kuuloinen pop-Extreme esitys, johon fanit olivat saaneet tutustua jo aiemmin. Samaa voidaan sanoa balladista “Unconditionally”. Nämä ovat nyökkäyksiä bändin historialle, tosin biisit kärsivät liian pelkistetystä tuotannosta. Päätöksenä saadaan kuultavaksi vielä nimikappale “Waiting For The Punchline”, joka on kuin grunge-aikaa alleviivatakseen raskas dropped-D-vireessä oleva riffikone, joka ei tästä huolimatta nouse lentoon.
“Waiting For The Punchline” on levynä kaksijakoinen tapaus. Extreme halusi uudistua ja rohkeasti teki sen. Osa biiseistä toimii hyvin, osa ei. Suurin ongelma on se, että yhtye kuulostaa siltä, kuin ei oikein tietäisi mitä pitää tehdä. Lisäksi materiaali olisi ansainnut huomattavasti tuotetumman kuuloisen soundimaailman, nyt albumista tulee välillä mieleen demo.
Kaupallisessa mielessä levy jatkoi alamäkeä, nousten USA:n listoilla korkeimmillaan sijalle 40 ja kun Extreme sai kiertueensa päätökseen seuraavana vuonna, ilmoitti Nuno Bettencourt jättävänsä yhtyeen ja keskittyvänsä soolouraan.
Vokalisti Cherone liittyi vuonna 1997 Van Haleniin riveistä poistuneen Sammy Hagarin paikkaajaksi ja työsti yhtyeen kanssa heikosti menestyneen albumin “III” (1998). Extremen ura ei loppunut tähän, vaan bändi kasasi rivinsä uudelleen 2004. Uutta musiikkia on saatu vain kahden pitkäsoiton “Saudades De Rock” (2008) ja “Six” (2023) muodossa, mutta keikkarintamalla on oltu tasaisin väliajoin aktiivista.
6+/10
Ilkka Järvenpää
1. There Is No God
2. Cynical
3. Tell Me Something I Don’t Know
4. Hip Today
5. Naked
6. Midnight Express
7. Leave Me Alone
8. No Respect
9. Evilangelist
10. Shadow Boxing
11. Unconditionally
12. Waiting For The Punchline
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}