Maailmassa on muutama levy, jotka ansaitsevat pysyvästi paikkansa näkyvästi esillä hyllyn päällä. Kaksi näistä Acceptin ”Restless And Wild” ja Kissin alkuperäisen meikkikauden päättänyt ”Creatures Of The Night” täyttivät tässä kuussa 40 vuotta. Sen selvimmän eli musiikin lisäksi ripaus nostalgiaa, lapsuuden muistot ja vähemmin yllättäen loistava kansitaide sementoivat näiden statuksen. ”Creatures Of The Nightin” osalta kannen neljä oliota pimeydessä hohtavine silmineen olivat aikanaan jotain elämää suurempaa ja nyt kun albumi jälleen kerran soi, ymmärtää musiikin vastanneen täydellisesti tätä mielikuvaa.
Paradoksaalisesti Kiss julkaisi uransa vahvimman levyn, kun kyseinen ura ja bändin suosio rypivät pohjamudissa. 1970-luvun ilmiönä Kiss ei kyennyt siirtämään suosiotaan enää uudelle vuosikymmenelle ja pahasti sakanneet live-esiintymiset eivät auttaneet asiaa. Bändi jätti kokonaisia maanosia välistä kiertueillaan eikä esiintynyt vuonna 1981 livenä lainkaan. 40 vuotta sitten tämä oli kuolinisku, joka johti väistämättä myyntilukujen laskuun. Punkin ja raskaamman metallin vallatessa alaa Kiss ei enää edustanut mystiikkaa tai vaaraa vaan nähtiin menneisyyden tuotteena. Yli 30-vuotiaat muusikot olivat nuorison silmissä jo ikäloppuja.
”Creatures Of The Night” omistettiin julkaisun alla vain 39-vuotiaana syöpään menehtyneelle Casablanca Recordsin perustajalle Neil Bogartille, joka aikanaan löysi Kissin ja kiinnitti bändin levymerkille. Albumi oli viimeinen jo vuonna 1980 myydyn levy-yhtiön alla julkaistu Kiss-LP, bändin tehtyä uuden sopimuksen Mercurylle. Myös pitkäaikaisesta managerista Bill Aucoinista tehtiin pesäero tähän aikaan.
Neljän supersankarin ryhmä oli hajonnut monista ongelmista kärsineiden rumpali Peter Crissin ja pari vuotta myöhemmin kitaristi Ace Frehleyn jätettyä kokoonpanon. Näitä muutoksia peiteltiin viimeiseen asti paniikkimaisesti, mutta erityisesti Frehleyn poistuminen riveistä oli kova isku faneille. Virallisesti Acen lähtö julkistettiin vasta vuonna 1983 kun ”Creatures Of The Night” -kiertue oli loppuvaiheissa.
Vuoden 1981 katatastrofiksi osoittautuneen ”Music From The Elderin” jälkeen yhtye totesi viisaasti paluun perusasioihin olevan ainoa vaihtoehto. Kiss on aina yltänyt parhaimpaansa ollessaan selkä seinää vasten ja 40 vuotta myöhemmin on hämmästyttävää, kuinka kaaosmaisesta tilanteesta bändi sai luotua tämän luokan tappavan kokonaisuuden. Studiossa on Kissin historiassa perinteisesti nähty usein vierailijoita ja haamumuusikoita, kesällä 1982 ensimmäistä kertaa useampia.
Acen kasvot olivat levyn kannessa ja mies esiintyi siitä lohkaistuilla musiikkivideoilla kiertäen yhtyeen kanssa promoamassa levyä Euroopassa asti. Nuottiakaan Frehley ei albumille soittanut ja viimeisen sinetin Kiss-kaudelle pisti lähes kuolemaksi koitunut auto-onnettomuus. Tästä huolimatta johtohahmot Paul Stanley ja Gene Simmons pyysivät Frehleytä viimeiseen asti pysymään riveissä Acen todetessa: ”Te ette ymmärrä, jos jään bändiin, tapan itseni”.
”Creatures Of The Night” muodostui loppujen lopuksi koesoittotilaisuudeksi eri kitaristeille. Robben Ford, Steven Farris sekä useaan kertaan Acea aiemmin tuurannut Bob Kulick kokeilivat kaikki onneaan ja soittivat sooloja sessioissa. Paikan bändissä sai kuitenkin puolet levyn kitaraosuuksista hoitanut Vincent Cusano, joka myös kirjoitti Stanleyn ja Simmonsin kanssa muutamia kappaleita albumille.
Warrior-yhtyeessä soittanut Cusano opittiin Kissin myötä tuntemaan nimellä Vinnie Vincent, ja oli teknisesti erittäin lahjakas säveltäjä. Hän edusti uudempaa 1980-luvun kitaratyyliä, jossa nuottien määrä pyrittiin maksimoimaan ja soolot nostettiin sooundimaailmassa muun instrumentaation päälle. Eddie Van Halen oli käynnistänyt kitarasankareiden aikakauden, jolle muutamassa vuodessa kasvoi miljoonien seuraajien uusi sukupolvi.
Vincent ei omin päin olisi kyennyt hallitsemaan sorminäppäryyttään, mutta Kissin armeijaa muistuttavassa musiikkikoulussa hänen lahjakkuutensa kanavoitiin oikeaan uomaan. Pohjan ”Creatures Of The Nightin” menestykselle luo rumpali Eric Carr, jonka merkitystä korkeamman vaihteen löytäneen yhtyeen moottorissa ei voi yliarvioida. Täysin erilaisen musiikillisen taustan omannut Carr pääsi nyt tuomaan esiin John Bonham -vaikutteitaan, joka puski materiaalia osaltaan raskaampaan suuntaan.
Jokaisesta kappaleesta voisi kirjoittaa tarinan, mutta nostetaan selvien tapausten ohella esiin Stanleyn ”I Still Love You”. Sovitusta hallitsee Paulin ääni, joka oli kehittynyt vain muutaman vuoden aikana täyteen voimaansa. Led Zeppelinin ja aikakauden voimaballadien parhaimmistosta teränsä kaivanut biisi on yksi yhtyeen parhaista sävellyksistä. Epäonnistuneesta rakkaudesta kertova tarina ei perustunut tosielämään, sillä Paul kertoi olleensa sävellyshetkellä onnellisessa parisuhteessa. Blues-kitaristina tunnetuksi tullut Ford iskee kehiin loistavia lyhyitä kitarakulkuja ja basso-osuudet tähän soitti poikkeuksellisesti Carr.
Materiaalinsa epätasaisuudesta alusta lähtien tunnettu Simmons on levyllä partaveitsen terävässä kunnossa, jokainen hänen kappaleensa toimii yksittäisenä ja osana laajempaa kokonaisuutena. Kaiken kruunuksi vielä tuntematon nuori kanadalaismuusikko Bryan Adams sekä lukuisia hard rock -hittejä säveltänyt Jim Vallance toimittivat Genelle kaksi erinomaista demoa.
Näistä ensimmäinen eli ”Rock And Roll Hell” on unohdettu klassikko, jonka Ace olisi voinut hyvin esittää, mikäli albumille olisi itsensä saanut mukaan. Ironista kyllä, Frehley päätyi soittamaan cover version kappaleesta muutaman vuoden takaiselle ”Origins Vol. 2” -kiekolle. Rehellisyydestään Simmonsia ei ole koskaan tunnettu, mutta hänen tulkinnassaan biisin rock-kapinallisesta kertovassa tarinassa on jotain aitoa:”He’s on the edge, might even steal a guitar”.
Kunnia ”God Of Thunderille”, ”Calling Dr. Lovelle” ja monelle muulle Simmonsin merkkiesitykselle, mutta albumin päättävä Adamsin ja Vallancen masinoima ”War Machine” on yhä demonin uran kovin veto. Carrin jälleen Bonhamin oppikirjasta veistetty rumpusoundi, Vincentin erinomaiset ja selvästi hänen tyyliään edustavat soolokitaraosuudet sekä timanttinen riffi viimeistelevät täydellisen suorituksen. ”War Machinen” osalta yhä muistoissa on surkealaatuiselta videokasetilta todistetut lavalle rahdatut tykit ja 100 000 katsojaa kerännyt Rion konsertti kesältä 1983. Sanat ”elämä” ja ”suuruus” tulevat jälleen mieleen.
Biisi on edelleen yhtyeen settilistassa, eikä ole sattumaa, että 1980-luvun levyiltä nimenomaan ”Creatures Of The Nightin” kappaleet ovat jääneet konserttilavoilla elämään useiksi vuosikymmeniksi. Nimibiisi on toiminut keikkojen avaajana useilla kiertueilla ja käynnisti itseoikeutetusti ”Alive III” -albumin 10 vuotta myöhemmin. Myös tämä tulkinta huokuu nostalgiaa, johon ”Revenge”-kauden taas kerran uudelleen syntynyt kokoonpano hengitti tuoretta virtaa mukaan.
”Creatures Of The Night” ei ole se Kissin klassisin, tunnetuin tai myydyin albumi. Julkaisuhetkellään se sai korkeintaan laimean vastaanoton ja bändi sai soittaa Amerikan kiertueensa puolityhjille areenoille. Viimeinen huippuhetki koettiin Etelä-Amerikassa kesällä 1983, jo aiemmin purkitettu ”Lick It Up” esitteli meikkinsä riisuneen yhtyeen ja oli selvästi menestyneempi kuin edeltäjänsä myyntiluvuissa. Kultalevy ”Creatures Of The Nightille” napattiin haltuun vasta 1990-luvun puolivälissä, kun vertailun vuoksi ”Destroyerille” merkittiin vuonna 1976 platinaa puoli vuotta julkaisun jälkeen.
Onneksi mikään näistä tekijöistä ei määritä laadukkuutta ja tällä osa-alueella yhtye ei koskaan 40 vuoden takaista mestariteostaan päihittänyt.
10/10
Ville Krannila
1.Creatures Of The Night
2.Saint And Sinner
3.Keep Me Comin’
4.Rock And Roll Hell
5.Danger
6.I Love It Loud
7.I Still Love You
8.Killer
9.War Machine
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}