[three_fourth] Mielestäni Iron Maidenin kulta-ajan voisi sanoa päättyneen vuonna 1988 julkaistuun Sevent Son of A Sevent Soniin. Tämän jälkeen ilmestynyt No Prayer For Dying (1990) oli aikamoinen tasonlasku. Albumi oli yhtyeen ensimmäinen uudella kitaristilla Janick Gersillä, joka korvasi poislähteneen Adrian Smithin. Seuraavalle albumille lähdettiin samalla kokoonpanolla ja nyt odotukset olivat heikohkon levyn jäljiltä erityisen korkealla. Iron Maiden oli kasvanut jo niin suureksi nimeksi, että yksi huono albumi ei tehnyt kuin pieniä naarmuja haarniskaan. Fear of the Dark julkaistiin keväällä 1992 ja nousi Suomessakin albumilistalla sijalle 4. Levyn kannessa Eddie on puussa kasvava hirviö. Kannen piirtäjä oli vaihtunut ja kansitaide oli omaan makuun vähän pettymys, mutta Iron Maiden halusi tuoda Eddieen muutoksia ja tehdä siitä uhkaavamman ja päästä pois sarjakuvamaisesta kansitaiteesta. Levy nauhoitettiin Steve Harrisin kotistudiolla ja tuottajana oli edellislevyiltä tuttu Martin Birch sekä Steve Harris.
Iron Maidenilla on tapana laittaa levyn ensimmäiseksi biisiksi nopeita ja tarttuvia kappaleita. Jälleen kerran siinä onnistuttiin ja ” Be Quick Or Be Dead” käynnistää levyn nopealla riffittelyllä ja tarttuvalla kertosäkeellä. Biisi ei ole ihan tyypillinen Iron Maidenille, mutta se erottuu hienosti levyltä pienen thrash-vaikutteen vuoksi. Toinen biisi ”From Here To Eternity” on sitten selvästi kevyempää kamaa pienillä blues- ja hard rock sävytteillä. Mielestäni kappaleen kertosäe on ärsyttävä, mutta biisi kokonaisuudessaan on ihan kohtuullinen ja maidenille tutut aspektit tulevat selvästi esille. Hyviä kitaramelodioita tarjoilee ”Afraid to Shoot Strangers” jonka hitaampi tunnelmointi on kerrassaan hienoa. Juuri tämän tyylisissä kappaleissa Iron Maiden on vahvimmillaan missä tuplakitarat ja -melodiat yhdistyvät Steve Harrisin loistavaan bassotyöskentelyyn. Ehdottomasti yksi levyn parhaimpia kappaleita, jossa on mukana temponvaihteluja ja eeppisempiä osioita.
Miksi sitten Fear of the Dark ei nouse Maidenin parhaimpien klassikkolevyjen rinnalle? Tämä johtuu pitkälle siitä, että levylle on eksynyt maidenin mittapuulla huonojakin kappaleita ja tästä esimerkkinä ”Chains Of Misery” jonka olisi voinut suoraan tiputtaa levyltä pois. Keskinkertaiset ”Fear Is The Key” sekä ”Childhood’s End” eivät tarjoa mitään erikoista, mutta sopivat jotenkin levyn ailahtelevaan tunnelmaan, tai ainakin tasapainoittaa sitä. ”Wasting Love” on slovari, joka jakaa fanien mielipiteitä. Biisi itsessään on ihan hyvä ja tunnelmallinen. Samaa ei voida sanoa kokeellisesta ”The Apparitionista” jossa Dickinsonin laulutyyli on kaikkea muuta kuin heavy metallia. Käsimättömän huono biisi, jota ei pelasta edes soolot. Samaa tasoa jatkaa myös ”Weekend Warrior” joka on lähes 6 minuuttinen musiikillinen painajainen. Iron Maiden on selvästi hakenut uusia tuulia ja esimerkki epäonnistumisista kulminoituu tähän kappaleeseen. Onneksi levyn loppupuolelle on saatu hyviäkin sävellyksiä ”Judas Be My Guiden” sekä ”Fear Of The Darkin” johdolla.
Levyn ongelmana on epätasainen materiaali sekä biisien venyttäminen. Jotenkin tuntuu, että levyyn ovat vaikuttaneet 90-luvun erilaiset musikaaliset suuntaukset, koska oikeastaan ensimmäistä kertaa Bruce Dickinsonin laulukin on paikoin aika hirveää kuultavaa. Tosin levyllä on muutamia todella hyviä biisejä, joiden arvoa ei voi väheksyä. Tiputtamalla levyltä huonot sävellykset pois levy olisi huomattavasti parempi kokonaisuus. Mielestä Iron Maiden ei ole enää tällä levyllä vahva vaan enemmänkin väsytetty leijona, joka viimeisillä voimillaan yrittää pitää pakettia kasassa. Yhtyeen soittaminen on kumminkin tyypillisesti laadukasta ja lähes virheetöntä. Levyyn on haettu synkempää tunnelmaa, joka karisee huonoimpien biisien aikana kuin syksyn viimeiset lehdet puista. Tähän levyyn loppui Iron Maidenin yksi aikakausi ja myös oma fanittaminen, joka heräsi uudelleen eloon oikeastaan vasta Dance of Death – levyn myötä. Elokuussa 1992 olin paikalla kun Iron Maiden konsertoi Helsingissä. Tummat pilvet peittivät taivaan ja myös koko perinteisen heavy metallin. Vähän tämän jälkeen Dickinson keskittyikin soolouransa ja erosi yhtyeestä.
7½ / 10
Juha Karvonen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Be Quick or Be Dead 3:24
2. From Here to Eternity 3:38
3. Afraid to Shoot Strangers 6:56
4. Fear Is the Key 5:35
5. Childhood’s End 4:40
6. Wasting Love 5:50
7. The Fugitive 4:54
8. Chains of Misery 3:37
9. The Apparition 3:54
10. Judas Be My Guide 3:08
11. Weekend Warrior 5:39
12. Fear of the Dark 7:18[/one_fourth_last]
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
