Superbändi The Winery Dogsin, eli Mike Portnoyn (Dream Theater, Transatlantic), Billy Sheehanin (David Lee Roth, Mr. Big) sekä Richie Kotzenin (Poison, Mr. Big) yhteinen taival eteni kakkosalbumiin ”Hot Streak” kymmenen vuotta sitten. Kolmikon debyytti ”The Winery Dogs” (2013) onnistui hyvin paketoimaan 1970-luvun classic rockin, hard rockin sekä huiman virtuositeetin klassiseen trio-kokoonpanoon, menestyen myös kaupallisessa mielessä lupauksia herättävästi.
”Hot Streak” käynnistyy ”Oblivionilla”. Biisi starttaa hienolla introlla, joka pistää heti potut kellariin. Virtuoosimainen intro on omiaan saamaan musiikinharrastajat, instrumentista riippumatta, harkitsemaan soittokamojen kanittamista ja miettimään olisiko sittenkin kannattanut satsata toiseen harrastukseen. Itse kappale on nopeatempoinen sovitus, joka on kuin suunniteltu kuunneltavaksi siihen hetkeen, kun edessä on tyhjä moottoritie ja teet päätöksen runtata tallan pohjaan. Mainio esitys rullaa eteenpäin muikeasti, antaen samalla jokaiselle muusikolle mahdollisuuden esitellä virtuositeettiaan. Biisi ei ole pelkkää kikkailua, vaan kyseessä on toimivalla kertosäkeellä varustettu sävellys. Virtuositeettimyrskystä selvittyäni huomioni kiinnittyi yhtyeen hienoon stemmalauluun ja Kotzenin mahtavaan ääneen. Toki mies on jo soolourallaan ja viime vuosina myös Smith/Kotzen -kokoonpanossa esitellyt Paul Rodgersin mieleen tuovaa tulkintaa, mutta The Winery Dogsin myötä herra saavutti entistä laajempaa yleisöä.
”Captain Love” käynnistyy edellä mainitun Rodgersin ex-bändin Freen mieleentuovalla riffillä. Keskitempoinen sovitus ei vyörytä muusikoiden virtuositeettia samalla tavalla kuulijan korville kuin avausbiisi, mutta raita on mainio perusrokkari sisältäen tarpeeksi korvakarkkia taituruutta odottaville. Myös Kotzenin vokaalisuoritukselle on pakko antaa erityismaininta; erittäin voimakasta ja sielukasta tulkintaa. Biisin kitarasoolo on mainio ja kun trio-kokoonpanolla ollaan liikkeellä, niin soolon alla ei ole erillistä komppikitaraa, vaan Portnoyn ja Sheehanin groove pitää paketin kasassa.
Nimikappale ”Hot Streak” vie bändin funkahtaviin tunnelmiin. Viisu svengaa kuin se kuuluisa Hirvi, eikä musiikillisesta ilottelusta tingitä edelleen lainkaan.
”How Long” starttaa Portnoy-Sheehan -introlla, Kotzenin liittyessä pian mukaan. Biisin säkeistö, eli kitaran tukema laulumelodia ei oikein auennut, mutta kertosäe herättää homman eloon.
”Empire” käynnistyy Kotzenin slidekitaralla. Biisi oli pudota levyltä, mutta Portnoyn toivomuksesta kappale työstettiin valmiiksi ja se jäi mukaan. Yli kuusiminuuttinen sävellys ei auennut, vaikka sisältää tyylikkään kitarasoolon.
Slovari ”Fire” on Kotzenin akustisen kitaran ja pianon ympärille kasattu balladi. Kappale on soul-sävyinen ja sellaisenaan mukiinmenevä, vaikka mitään ylimääräisiä hurraa-huutoja saanut aikaan. Balladin jälkeen The Winery Dogs palaa nopeamman materiaalin pariin utuisissa tunnelmissa etenevän ”Ghost Townin” myötä. Edeltäjänsä tavoin biisi on kivaa osastoa.
”The Bridge” avataan Portnoyn hienolla rumpuintrolla muun yhtyeen liittyessä hitaasti mukaan. Säkeistöt kulkevat eteenpäin rytmisektion jyrätessä, mutta valitettavasti kertosäe ei nouse lentoon. ”War Machine” palauttaa meiningin iskevämmän materiaalin pariin. Säkeistö etenee simppelin riffin varassa, biisin purkautuessa pop-henkiseen kertosäkeeseen.
”Spiral” käynnistyy Portnoyn lähes discokomppihenkisen biitin ja Sheehanin villin bassokuvion voimalla. Kotzenin sielukas laulu ja maalaileva kitara luovat perustan päälle psykedelisen pop rock -fiiliksen. Särökitaran iskiessä tämä numero vihjailee tiukalla nostatuksella, mutta sen sijaan bändi palaa kertosäkeessä takaisin pop-psykedeliaan. Mielenkiintoinen ja hämmentävä biisi. Tunnustan, että alussa yhdentekeväksi kokemani kappale nousi pitemmän päälle yhdeksi suosikikseni levyllä.
”Devil You Know” lähtee käyntiin reippaasti rokaten. Kappale edustaa keskinkertaisempaa linjaa, eikä liiemmin saa innostumaan. ”Think It Over” starttaa Kotzenin soittamalla Fender Rhodes -sähköpianolla ja vie menon 1960-luvun soul-tunnelmiin. Uskalias veto, jossa bändi onnistuu hienosti. Kotzenin laulusuoritus on yksi albumin kohokohtia. Hän tulkitsee hämmentävän hyvin tämän soul-henkisen sävellyksen.
Viimeinen veto ”The Lamb” yllättää gospel-vaikutteisella introllaan, mutta pian siirrytään 1970-luvulle ja classic rock-tunnelmiin. Lähes seitsemän minuuttinen sovitus seikkailee tunnelmasta toiseen ja on hyvä päätös tälle albumille.
Usein ns. ”superbändeistä” puhuttaessa päädytään siihen lopputulokseen, että kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa. The Winery Dogs on miellyttävä poikkeus tähän trendiin. Bändin debyytti lupaili jo paljon, mutta ei aivan osunut maaliin. Yhtye ei tällä toisella levyllään osu vielä napakymppiin, vaikka kolme ensimmäistä raitaa lupasivat ilotulitusta.
Trion soittotaito on (tuskin ketään yllättäen) huima ja taitavaan stemmalauluun kykenevä pumppu omaa Kotzenissa loistavan vokalistin, eli tästä on ollut hyvä jatkaa, vaikka kolmannen albumin ”III” julkaisuun meni jäsenten eri kiireiden vuoksi lopulta kahdeksan vuotta.
Bändin itse tuottaman ”Hot Streakin” soundimaailma on luonnollinen. Musiikilla on tilaa hengittää, ja tästä itse turboahdettujen pro tools -soundien kiihkeänä vastustajana pidin kovasti.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Oblivion
2. Captain Love
3. Hot Streak
4. How Long
5. Empire
6. Fire
7. Ghost Town
8. The Bridge
9. War Machine
10. Spiral
11. Devil You Know
12. Think It Over
13. The Lamb
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}