Sateinen ja synkkä marraskuun loppu Suomessa ja Helsingissä. Arjen ahdistukseen helpotusta saapui antamaan voimametalliyhtyeiden kuningas Hampurista: Helloween.
Loppuunmyydyssä BlackBoxissa pioneeria todisti 3000 katsojaa ja into oli katossa ensitahdeista alkaen. Syynsä tähän antoi yhtyeen ”Pumpkins United” –formaatti, joka kolmen tunnin aikana esitteli yleisölle läpileikkauksen koko bändin historiaan. Lisäksi lavalle nousi kaksi bändin klassiseen kokoonpanoon 1980-luvulla kuulunutta miestä: vokalisti Michael Kiske sekä kitaristi Kai Hansen. Molemmat livenä yhtä aikaa yhtyeen kanssa ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. Uutta sovintoa julistaakseen Helloween jopa julkaisi kiertueen nimikkosinglen ennen ensimmäistä keikkaa, mutta tätä ei kuitenkaan livesetissä kuultu.
Robbie Williamsin ”Let Me Entertain You” antoi nauhalta alkutahdit illalle ennenkuin bändin nimikkobiisi itseoikeutetusti räjäytti setin liikkeelle. ”Halloween” ja ”Dr. Stein” esitettiin Kisken sekä Andi Derisin yhteistyössä, homma näytti toimivan heti startista mukavasti. Kisken äänen kireys herätti toki heti huomion, mutta bändi vaikutti muuten olevan kovassa vedossa ja lavan eteen rakennettu ramppi tarjosi hyvän mahdollisuuden eri soittajille kävellä etualalle esittelemään taitojaan. Yleisö oli hienosti mukana alusta alkaen ja etualalle oli selvästi pakkautunut pitkän linjan faneja, joille erityisesti Kisken todistaminen oli elämää suurempi asia.
Helloween osaa melodioiden ja metallin peruskivien latomisen niin vankalla ammattitaidolla, että showta jaksoi seurata alusta loppuun suurella mielenkiinnolla. Tyhjäkäyntiä aiheuttivat ainoastaan screenillä biisien väleissä nähdyt kurpitsapäiden Sethin ja Docin seikkailut. Välianimaatiot ja pitkät lavaspiikit veivät setistä vähintään sen puoli tuntia, näiden paikalla olisi mielellään kuullut enemmän Helloween-materiaalia. Toisaalta lähes jokaiselta merkittävältä levyltä saatiin jotain kuultavaksi. Myös Dani Löblen screenin kautta duettona vuonna 1995 itsemurhan tehneen alkuperäisen rumpalin Ingo Schwichtenbergin kanssa vedetty soolo vei aikansa, mutta tribuuttina palveli paikkaansa.
Eri laulajien kesken vastuu jakautui melko tasaisesti parin kappaleen vuorovedoin niin, että Deris vietti hiukan enemmän aikaa lavalla. Hän myös osallistui vanhojen kappaleiden tulkitsemiseen kun taas Kiske sai ääntään uudemman materiaalin osalta esille ainoastaan ”Forever And One” -balladissa, joka esitettiin rampille tuoduilta tuoleilta. Yritys tulkita Deris-kauden materiaalia yhteisesti meni lievästi sanottuna metsään. Laulupuolen osalta kyseessä oli illan heikoin esitys, miesten äänet eivät jostain syystä sointuneet lainkaan yhteen ja punainen lanka tuntui olevan koko ajan hukassa. Onneksi heti perään kajahtanut mahtava ”A Tale That Wasn’t Right” pyyhki tämän nopeasti mielestä.
Lauluosuuksissa myös näytti olevan jonkin verran improvisointia ja Kai Hansen veti hänkin eri väleihin omia kuvioitaan, välillä selvästi poiketen suunnitellusta. ”How Many Tears” -kappaleessa Kiske ja Hansen ryhtyivät esittämään säkeistöä yhtä aikaa. Andi kiskaisi mikin Michaelin suun edestä viitaten Hansenin suuntaan, että jos annetaan kitaristin nyt vain laulaa kun kerran siihen ryhtyi.
Kisken ääni edeltäneiltä keikoilta luettuiden raporttien mukaan herätti eniten huolta etukäteen. Vokalisti on kärsinyt jonkinasteisesta flunssasta, josta syystä settiä on jouduttu hiukan viilaamaan parin kappaleen osalta. Aluksi näytti pahasti siltä, ettei edes edellisen kerran pari vuotta sitten Avantasian keulilla nähtyyn aikaan ollut paluuta. Korkeat huudot irtosivat kohtalaisesti ja setin loppupuolella kuultiin Kiskeltä jopa todella vakuuttavia sfäärejä. Ongelmia tuottivat matalammat osuudet ja erityisesti taukojen jälkeisen biisien alut. Laulajalegenda kuulosti oudon lattealta ja eräät laululinjat lähtivät jopa nuotin vierestä. Välissä selvästi yskittiin ja ennen ”Keeper Of The Seven Keysiä” herra totesi, että tästä tulee vaikeaa. No yllättävän hyvin se kuitenkin meni kuten koko setin loppu klassikot ”Eagle Fly Free” sekä ”Future World” mukaan lukien. Näissä biiseissä Kiske tuntui pääsevän lähimmäksi omaa legendaarista tasoaan.
Andi Deris hoiti tehtävänsä vakuuttavasti ja mies osaa selvästi ottaa yleisönsä, kun taas Kisken esiintyminen oli enemmän perusvarmaa tekniikkaan ja haastavista lauluosuuksista selviytymiseen keskittymistä. Miesten ollessa yhdessä lavalla kemiat tuntuivat pelaavan hienosti ja hymyt pysyivät leveinä. Kaksikon yhteisvitsailu luonnistui sekin mallikkaasti, jos nyt mitään stand-up komiikkaa show ei olisi kaivanutkaan. Helloweenin uudella materiaalilla on ystävänsä, mutta erityisesti vuoden 1994 ”Master Of The Ringsin” painottaminen setissä oli oikea ratkaisu ja ilmoille saatiin Derisin johdolla kolme biisiä levyltä.
Kohokohdasta vastasi kuitenkin Kai Hansen. Mies ilmoitti yleisölle, että nyt luvassa on old school saksalaista thrash metallia ja vuorossa oli medley ”Walls Of Jerichon” kappaleita. Ne lähtivät yhtyeeltä todella vakuuttavasti ja Hansen vaikutti olevan aidosti innoissaan. Myös miehen ääni kuulosti paremmalta kuin vuosikausiin. ”Ride The Sky” ja ”Judas” olivat sellaista mahtavuutta, jota harvoin enää pääsee livenä todistamaan.
Kolmetuntinen setti kävi jaloille, mutta fanit jaksoivat laulaa liki 20-minuuttiseksi bändiesittelyineen ja Kisken sekä Sascha Gerstnerin alkuun improvisoidun ”Blue Suede Shoesin” myötä venytetyn ”Keeper Of The Seven Keysin” sekä perään kuullun toisen encoren läpi vielä entistä suuremmalla innolla. Setin kaari kasvoi hienosti vielä loppua kohden, vaikka monta tähtihetkeä saatiin jo heti alussa esiin.
Soundit toimivat pääosin hyvin ja tällä kertaa Kiskelle ei nähdäkseni tarjottu apua taustanauhoilta. Suurin ongelma tässä kohtaa oli Michael Weikathin kitara, josta ilmoille saadut klassikkosoolot miksaaja oli useassa kohtaa haudannut jonnekin äänivallin taakse. Muuten seitsenhenkisen bändin soundi oli massiivinen ja kolmen kitaran valli saatiin hyvässä tasapainossa ilmoille. Kuuluisat harmoniat ja melodiat erityisesti Weikathin sekä Hansenin seistessä rinta rinnan saivat vanhan fanin väkisin liikuttumaan.
Kaiken kaikkiaan ilta oli yksi hienoimmista metallijuhlista, joita allekirjoittanut on saanut todistaa. Reilut 50-vuotiaat veteraanit ovat edelleen varsin vetreässä iskussa ja pienistä yskähtelyistä huolimatta usealla yleisön jäsenellä oli kyyneleet silmissä sekä Derisin veroinen virne kasvoilla läpi setin. Yhtye palaa Suomeen ja Kuopiorockiin ensi kesänä. Kannattaa ehdottomasti suunnata paikalle mikäli lippu nyt jäi hankkimatta.
Helloween konkretisoi jälleen kerran metallin sielun BlackBoxissa. Yhteenkuuluvuus, loistavat kappaleet ja arjen huolien hetkellinen häipyminen mielestä. ”I Want Outin” viimeisten säkeiden, ilmapallojen sekä konfettisateen hiljalleen väistyessä oli pakko kumartaa syvään veteraaneille ja todeta bändin vuonna 1988 tekemän ennustuksen olevan nyt hyvin lähellä totuutta: ”Together we’ll fly someday…”
Raportti: Ville Krannila
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
Metalliluolan uutistoimitus. Tällä hetkellä uutisia ja tiedotteita julkaisevat Ville Krannila, Pete Alander, Mikko Huuhka ja Joni Renko.
