Iron Maiden oli noussut kovan ja tinkimättömän työn, brittiläisen heavy metallin merkkipaalualbumien sekä vakiintuneen klassisen kokoonpanon Harris/Dickinson/Smith/Murray/McBrain myötä oman genrensä kärkikastiin. Tuo kova ja ankara työ oli lähes repinyt bändin kappaleiksi mammuttimaisen The World Slavery Tourin myötä ja riistänyt erityisesti Bruce Dickinsonin voimavarat lähes viimeistä piirua myöten ajaen miehen luovuuden tyhjiöön. Maiden ei myöskään ollut lähtenyt mukaan aikakauden villityksiin kuten mm. Judas Priest pari vuotta aikaisemmalla ”Turbo”-albumillaan, vaan kehitti ja modernisoi omaleimaista tyyliään eteen päin säilyttäen sen olennaisimmat tunnusmerkit.
Yhtyeen seitsemäs studioalbumi, 71-vuotiaana menehtyneen Martin Birchin tuottama ja numerologialla leikittelevä ”Seventh Son Of A Seventh Son” purkitettiin kolmesta aiemmasta levystä poiketen Münchenissä alkuvuodesta 1988. Johtohahmo Steve Harris oli saanut alkusysäyksen teokselleen lukemastaan Orson Scott Cardin kirjasta ”Seventh Son”. Tästä poiki perusidealliseen konseptiin perustuva albumi, joka ei kuitenkaan sinänsä kerro yhtenäistä tarinaa, vaan on kokoelma tiettyjen teemojen kuten mm. mystiikan sekä hyvän ja pahan välisen ikiaikaisen taistelun pohjalle rakentuvista kappaleista. Vaikutteina toimivat tiettävästi myös muu kirjallisuus kuten Aleister Crowleyn synkkä ”Moonchild”, johon albumin avaava saman niminen kappale löyhästi pohjautuu sekä selvänäkijä Doris Stokes, jonka innoittamana syntyi yksi albumin parhaista vedoista ”The Clairvoyant”.
Kahdeksan kappaleen mittainen tuotos ei tarjoile varsinaisia tajunnan räjäyttäviä ikihittejä kuten monet edeltäjistään, vaikka muuta sisältöä selvästi kevythenkisempi ”Can I Play With Madness” ja ”The Evil That Men Do” ovat olleet lähes vakiovalintoja livesettiin myöhempinä vuosina. Yhtäkään ”Seventh Son Of A Seventh Sonin” biiseistä ei kuule mainittavan, kun puhutaan tunnetuimmista tai parhaista yksittäisistä Maiden-sävellyksistä. Albumi on yhtenäinen kokonaisuus, mikä tukee konseptimaista lähestymistapaa.
Pisteenä i:n päälle on tietysti nostettava nimibiisi ”Seventh Son Of A Seventh Son”, joka järkälemäisyydessään nousee legendaarisen ”Rime Of The Ancient Marinerin” kantapäille vahvan mukaansa imaisevan mystisen tunnelmansa sekä maagisia voimia ja kykyjä omaavan seitsemännen pojan seitsemännestä pojasta kertovan tarinansa vuoksi. Ja pääsi albumin päättävä ”Only The Good Die Young” esiintymään 1980-luvun klassikkosarjassa Miami Vice, mikä kertoo Maidenin silloisesta asemasta myös uudella mantereella, vaikkei suosio siellä ollut samaa luokkaa kuin Euroopassa.
Aiemmilta albumeilta tutuksi tullutta biisien rakenteellista järjestystä on hiukan muutettu. Tällä kertaa eeppisin veisu on sijoitettu puoleen väliin, LP:llä B-puolen alkuun, mikä rikkoo Dickinsonin aikakauden siihenastista perinnettä. Perinteitä rikotaan myös tuomalla mukaan kosketinsoittimet, joita ei aiemmilla Maiden-albumeilla oltu käytetty. ”Somewhere in Timella” oli toki jo leikitty kitarasyntetisaattoreilla, mutta valkomustat sähköpalikat oli jätetty vielä rauhaan. Sikäli, kun koskettimien käyttö oli heavy metallissa vielä 1980-luvun alkupuolella ehdoton no no, myöhemmin niistä tuli osa myös muiden kuin purkkahevibändien instrumenttivalikoimaa. ”Seventh Son Of A Seventh Sonilla” syntikat toimivat tehokeinona ja taustoina, eivätkä ne näyttele muutoin kovin suurta osaa kuin enintään avauskappale ”Moonchildilla”. Aikoinaan syntikat aiheuttivat myös itsessäni hiukan närästystä, mutta pian tätä albumia oli vaikeaa kuvitella ilman niitä.
Edellisestä albumista poiketen myös Bruce Dickinsonin luovuus heräsi jälleen henkiin. Raastavan rundaamisen jälkeen henkisesti klesana ollut kultakurkku ei ollut saanut yhtään biisiään futuristiselle ”Somewhere In Timelle”, mutta vuonna 1988 miehen kädenjälki oli jälleen kuultavissa useammassakin kappaleessa, joita hän oli kirjoittamassa yhdessä Adrian Smithin ja Harrisin kanssa.
Soitannollisesti ”Seventh Son Of A Seventh Son” edustaa samanlaista kehittynyttä linjaa kuin ”Somewhere In Time”. Se, mikä kadonneessa särmässä hävitään, ammattitaidossa ja yhteenpelaamisessa voitetaan. Vuosien yhteistyö kuuluu albumilla saumattomasti yhteensulautuvana äänimaailmana, joka soljuu eteenpäin kuin vuolas joki ilman suurempia pärskeitä. Myös Dickinsonin ilmaisu on saanut lisää kypsyyttä, vivahteita sekä mahtipontisuutta, mikä sopii albumin yleisilmeiseen paremmin kuin ”The Number Of The Beast” -tyylinen nuoruuden vimmainen repiminen.
”Seventh Son Of A Seventh Son” oli menestys nousten kotimaassaan kuten myös täällä koti-Suomessa albumilistan kärkeen. Menestys poiki Maidenille nousun aivan uuteen sarjaan ja mm. pääesiintyjän pestin Doningtonin Monsters of Rock-festivaaleilla. Levy on kiistatta yksi parhaista Maiden-albumeista ja yksi yhtenäisimmistä edeltäjänsä ohella.
Täytekappaleita ja huteja varsinaisesti ei löydy, vaan mm. painajaisunien maailmaan sukeltava ”Infinite Dreams” kuuluu atasaisen laadukkaaseen kärkimateriaaliin ”The Prophecyn” ja eritoten ”Can I Play With Madnessin” jäädessä hiukan kelkasta. ”Can I Play With Madnessin” vahvin puoli on lähinnä se, että ko. biisi mahdollistaa keikkojen aikana WC-reissun, mikäli kurkkua on tullut kostutettua nektareilla h-hetkeä odotellessa. Akilleen kantapäänä on aiemmin mainittu hittien puute, joiden turvin esim. ”Powerslave” nousi yhdeksi arvostetuimmista Maiden levyistä täytebiiseistään huolimatta.
Kun 1980-luku oli purkitettu Maidenin osalta sarjaan klassikkoalbumeja ja nousuun yhdeksi suurimmista heavy metallin nimistä, mihin seuraavaksi? Perinteinen heavy metal koki romahduksen ja Adrian Smith erosi bändistä. Klassinen kokoonpano tuli samalla tiensä päähän ja se kaikkein kultaisin sekä musiikillisesti loisteliain aikakausi Maidenin historiassa sai päätöksensä. Se oli huikea aikakausi. Samalla kyse oli kasvutarinasta ja malliesimerkki periksiantamattomasta uurastuksesta ja juuri sen oikean kokoonpanon merkityksestä siihen, että kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Vuosien työ kulminoitui nousujohteisesti ei ehkä parhaaseen, mutta yhteen kaikkien aikojen parhaista Iron Maiden -albumeista.
8½/10
Tomi Väänänen
1. Moonchild
2. Infinite Dreams
3. Can I Play With Madness
4. The Evil That Men Do
5. Seventh Son Of A Seventh Son
6. The Prophecy
7. The Clairvoyant
8. Only The Good Die Young
https://www.facebook.com/ironmaiden/photos/a.406269382050/10157293992017051/
Tulisieluinen ja mustaverinen Savon Nosferatu, joka imee elinvoimansa raskaasta musiikista, hard rockista black metalliin. Musiikin ohella ajankäyttöä ohjaavat työ, perhe, lasten harrastukset, kuntosali, kalastus, jääkiekkohuliganismi sekä leffat ja tv-sarjat.
![Pinterest](https://pinterest.com/pin/create/button/?url=https://metalliluola.fi/iron-maiden-seventh-son-of-a-seventh-son-1988/&media=https://metalliluola.fi/wp-content/uploads/2017/12/Seventh-Son.jpg&description=Iron Maiden - "Seventh Son Of A Seventh Son" Metalliluolan arvio, Tomi Väänänen.){kind=link}