Hollywood Vampires – Hollywood Vampires (2015)

Lähtökohtaisesti on aina kiinnostavaa, kun joku legendaarinen pitkän uran tehnyt persoonallisen äänen omaava laulaja käy käsiksi muiden artistien tuotantoon. Hienoja esimerkkejä tästä ovat mm. Johnny Cashin myöhäistuotannon mainiot versiot rokki- ja-poppiklassikoista tai Lemmyn mainion karu Lemmy/Slim Jim/Danny B. –levy. Alice Cooper ei ole ehkä kaikkein arvostetuin laulaja tekniseltä taituruudeltaan, mutta omaa erinomaisen kyvyn tulkita erilaisia tunnetiloja ja showrockin isoisänä hänen teatraalisuuden tajunsa on kiistaton. Tietenkin Alicen suosion suurin syy on hienojen biisien lisäksi herran omaperäisessä äänessä, joka muuntuu luontevasti ja ammattitaitoisesti eri tyylilajeihin. Tämän Cooper todistaa viimeistään Hollowood Vampiresin levyllä.

Hollywood Vampires on Alice Cooperin alulle panema projekti, mutta soololevyn sijaan kyse on pikemminkin supertähtien kokoontumisajosta ja jonkin sortin superbändistä. Vampyyrilevyn selkärankana toimii Alice itse sekä kitaristit Joe Perry (Aerosmith) ja Johnny Depp (tunnettu näyttelijä). Tämän lisäksi levyllä vierailee suuri määrä muita kuuluisia vierailijoita (mm. sir Paul McCartney, Perry Farell, Brian Johnson ja Dave Grohl). Neljäs selkärankaosaston tukipilari on levyn tuottaja Bob Ezrin, joka on tuottanut kaikki Alicen alku-uran klassikkolevyt. Ezrinin kädenjälki takaakin levylle 1970-luvulle haiskahtavan Alice Cooper -soundin ja sovituksellisen otteen.

Levyn teemana on 70-luvulla toiminut Hollywood Vampires niminen juopotteluklubi, johon kuului Alicen lisäksi lukuisia edellisen ja kuluneen vuosikymmenen legendaarisia artisteja. Alkuperäisiä päävampyyreita olivat Alicen mukaan hän itse, Keith Moon, Ringo Starr, Micky Dolenz ja Harry Nilsson. Vierailevia vampyyreita olivat mm. John Lennon, Jim Morrison, Marc Bolan, John Belushi ja Keith Allison. Levyn biisivalinnat kytkeytyvätkin eri tavoin juuri alkuperäisen Hollywood Vampiresin jäsenten tuotantoon. Valinnat ovatkin onnistuneita, mikä takaa tasapainoisen ja monipuolisen albumikokonaisuuden.

Levy alkaa edesmenneen Hollywoodissakin mainetta niittäneen vampyyrilegendan eli Christopher Leen puheosuudella, jonka jälkeen kuolleet ryyppykaverit herätetään eloon Hollowood Vampiresin omalla kelvolla kappaleella ”Raise The Dead”. Sitä seuraa The Whon ”My Generation”, joka onkin täydellinen valinta, sillä ovathan kaikki levyn laulut Alicen sukupolven kynästä lähtöisin. Oma hauskuus tietenkin piilee siinä, että harvat eloon jääneet sukupolvensa vampyyriedustajat alkavat käydä jo kahdeksatta vuosikymmentä. Mieleenpainuvinta vampyyrien ”My Generation” -versiossa on Alicen pätkivän suhautteleva laulutyyli ja mainiosti bassottelevan Bruce Witkinin suoritus.

”My Generationia” seuraa Led ZeppelininWhole Lotta Love”, joka on levyn kiinnostavimpia ja onnistuneimpia sovituksia. Aluksi edetään Alicen laulamana hidastetulla temmolla jousienkin soidessa taustalla. Sitten tempoa nopeutetaan ja lauluvastuun ottaa Brian Johnson. Alice Cooper soittaa biisissä huuliharppua ja Alicen sanojen mukaan Zeppelin-kitaristi Jimmy Page on kehunut hänen lyhyttä sooloaan.

Seuraavana kajautetaan Spiritin 1968 julkaisema ”I Got A Line On You”, joka toimii mallikkaasti ja siististi, muttei ole levyn suurimpia kohokohtia hienosta taustalaulusta huolimatta. Sen sijaan DoorsinFive to One/Break On Through” –kimara on levyn parhaimmistoa. Erityisen hyvin toimii ”Break On Through”, jonka koko bändi naulaa kohdalleen loistavalla doorsmaisella svengillä. Myös Cooper menee ehkä kaikista levyn biiseistä tässä parhaiten toisen laulajan sieluun jäljitellen taitavasti Jim Morrisonin psykedeelistä laulutyyliä, mutta tehden sen kuitenkin myös omakseen.

Harry Nilssonin ”One”/”Jump Into The Fire” on yksi levyn onnistuneimpia lainoja ja Hollywood Vampiresin versio sopisi sellaisenaan mille tahansa Alicen 70-luvun levylle. Myös sanaleikkimäinen sanoitus on kuin laulajan omasta kynästä: ”One is the loneliest number that you’ll ever do. Two can be as bad as one, it’s the loneliest number since the number one.” Laulusta vastaa Alicen lisäksi mm. Jane’s Addictionista tunnettu Perry Farrell, jota hädin tuskin erottaa päämiehestä.

Sitten seuraa levyn kaksi ehkä hyväntuulisinta kappaletta. Ensimmäisenä on vuorossa Paul McCartneyn ”Come And Get It”, jolla McCartney laulaa hilpeän käheästi duettona Alicen kanssa ja soittaa kuuluisaa Höfner-bassoaan sekä pimputtaen vielä muutaman pianotahdinkin. T. Rexin kepeässä boogiekipaleessa ”Jeepster” Alice porskuttaa kuin kala vedessä jäljitellen Marc Bolanin makeilevaa laulutyyliä. Myös biisin kitarointi on levyn rokkaavinta osastoa. Erityisesti Alice tuntuu nautiskelevan laulaessaan: ”And I’m gonna suck ya!

John Lennonin ”Cold Turkeyn” Alice laulaa ex-beatlelle ominaisesti voimakkaan efektin läpi. ”Turkey” tarjoaa ehkä levyn hienointa kitarointia, vaikka pitkälti bluesskaalalla liikutaankin. Kylmästä kalkkunasta päästään Jimi Hendrixin mainioon ”Manic Depressioniin”, joka ei ehkä ole levyn kiinnostavinta antia, vaikkei siinä mitään erityistä vikaa olekaan. Alice onnistuu kyllä tavoittamaan myös Hendrixin laulumaneereita kiitettävällä tavalla.

Small FacesinItchycoo Park” on levyn vahvimpia vahvinta osastoa, eikä ole sekään tyylillisesti kovin kaukana Alicen omasta varhaisen sooloajan tuotannosta. Erityistä hupia tässä kappaleessa saadaan ”high” -sanalla leikittelemällä. Puistoretkeä seuraa ”School’s Out”/”Another Brick On The Wall” -kimara, jossa mennään nostalgian puolelle mukaan liittyessä Alice Cooper –bändin alkuperäinen rumpali Neil Smith sekä basisti Dennis Dunaway. Myös Brian Johnson duetoi biisissä Alicen kanssa, mikä on ehkä kiinnostavinta tässä jokseenkin puhkisoitetussa kappaleessa, joka sooloja lukuun ottamatta seuraa varsin uskollisesti alkuperäistä versiota. Keskelle kappaletta on kuitenkin lisätty Pink Floydin ”Another Brick On The Wall”.

Varsinaisen levyn päättää Hollywood Vampiresin oma sävellys”My Dead Drunk Friends”, joka on parhaimpia Alicen biisejä pitkään aikaan ja on miehen tutulla mustalla huumorilla höystetty kunnianosoitus vanhoille juopottelukavereille. Samanaikaisesti se on myös kaunistelematon kuvaus rocktähden elämästä 1970-luvun alussa. Ilmeisesti myös kapteeni Jack Sparrow vierailee kyseisen biisin keskellä olevassa juoppolaulukohtauksessa. Kertosäkeen sanoin: ”I’m raising my glass and tossing it back, but I can’t remember why. So let’s have another for all of my brothers, who drank until they died! My dead drunk friends.”

Deluxe versiosta löytyy lisäraitoina lisäksi biisit ”I’m A Boy”/”Seven And Seven Is” ja ”As Bad As I Am”. Nämäkin kipaleet toimivat Vampyyrien käsittelyssä hyvin, mutta mielestäni varsinaiselle levylle on onnistuttu valitsemaan kaikkein parhaiten toimiva kokonaisuus. Whon ”I’m a Boy” nostattaa kuitenkin sanojen puolesta hymyn huulille, sillä lauletaanhan siinä pojasta nimeltä ”Alice” (alkuperäisessä sanoituksessa Bill).

Kaiken kaikkiaan Hollowood Vampiresin levy on laadukas ja monipuolinen kokonaisuus ja ehdottoman hyvä rikaste Alice Cooperin pitkälle uralle. Vaikka levy onkin tuotettu laadukkaasti, on siitä kuultavissa tekemisen iloa ja aitoa hyväntuulista energiaa. Jos edes mahdollista, on se tarjonnut Alicelle kelpo kanavan esitellä vielä uusia ulottuvuuksia äänestään, jota ikä ja laulukilometrit tuntuvat lähinnä parantavan. Myös levyn soittajat ovat Johnny Deppistä lähtien levyllä hyvässä vedossa, eikä kiekon eheys kärsi kirjavasta vieraslistasta. Yhtye nähdään myös livenä Suomessa ensi kesäkuussa.

9/10

Miikka Merikoski

  1. The Last Vampire
  2. Raise The Dead
  3. My Generation
  4. Whole Lotta Love
  5. I Got A Line On You
  6. Five To One/Break On Through
  7. One/Jump Into The Fire
  8. Come And Get It
  9. Jeepster
  10. Cold Turkey
  11. Manic Depression
  12. Itchycoo Park
  13. School’s Out/Another Brick In The Wall
  14. My Dead Drunk Friends

Bonus tracks (deluxe edition):

  1. I’m A Boy
  2. Seven And Seven Is
  3. As Bad As I Am

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here