Huumoria on kautta aikain viljelty musiikin saralla. Välillä täysin kieli poskessa, toisinaan vähemmän näin. Hassun hauskasti nimetyllä Wolftopialla löytyy camp-henkeä enemmän kuin laki sallii niin levyn nimessä kuin myös teksteissä. Ei siinä mitään, nauru pidentää ikää. Ja kuten Tukkanuotta jo todisti, voidaan huumori ja musiikki naittaa onnistuneesti yhteen. Tosin Wolftopian kohdalla, vitsit eivät lienee ole olleet päällimmäisenä mielessä levyä tehtäessä.
Mikäli sanoitukset herättivät hilpeyttä ja jossain määrin myötähäpeää, mennään musiikissa täysin vastakkaiseen suuntaan. Kyseessä on nimittäin ammattimaisesti ja hyvin soitettua melodista kuoloa. Ja varsinkin Aleksander Okhtnikovin ärinät toimivat erittäin hyvin. Kirsikkana kakun päällä on Ahti Kortelaisen legendaarisella Tico Tico -studiolla viimeisen päälle tuunattu äänimaailma. Tällä saralla kaikki siis hyvin.
Tässä kohtaa tulee se pakollinen mutta, sillä levyn päättyessä käteen ei jää muutamaa potentiaalia omaavaa riffiä lukuunottamatta mitään. Edes useammat kuuntelukerrat eivä auttaneet asiaa sillä joka kerta, noin levyn puolivälillä alkoi keskittyminen hepaantua ja mieli vaeltaa muihin asioihin.
Nykypäivänä lähes jokainen bändi tarjoaa hyvin soitettua musiikkia, joten hyvät sävellykset ovat kultaakin kalliimpaa. Tällä hetkellä Wolftopialla on vielä aikamoinen mäki kiivettävänä jos yhtye mielii kärkikahinoihin.
6/10
Marko Klingberg
1. Hound Of War
2. The Last Embrace Of The Mother
3. Wash The Spears
4. We Are Pack
5. Predator
6. May He Sever The Shadow
7. The Alpha
8. I Am The Storm
Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi jo vaahtosammuttimen kokoisena 80-luvulla enon levykokoelmaa selaillessa. Number Of The Beastin kaltaiset kansikuvat iskostuivat lähtemättömästi nuoren miehenalun verkkokalvoille. Siitä asti on metallisempi musiikki ollut iso osa elämää. Ja vaikka olen kaikkiruokainen, on raskaampi ja synkempi ulosanti lähimpänä sydäntä.
 Metalliluolan arvio, Marko Klingberg.){kind=link}