[three_fourth] Australialaisbändi The Helix Nebula on pienemmissä (lue kitaranvinguttajien) piireissä ollut menestys. Yhtyeen EP Meridian on tullut vastaan mitä erilaisissa keskusteluissa ja ”kitarankikkailusivustoilla”.

Meridian lyhytsoitto pärähtää kevyen kuuloisesti liikkeelle – ensimmäisenä skeptikon mieleen nousee ajatus, ettei lähettäjät tienneet minne pajalle plattansa laittoivat. Totuus kuitenkin alkaa valjeta kevyen preluudin jälkeen. Ensimmäiset otannat ovat mukaansatempaavia, jopa huumavia. Tunnelma ei hellitä hetkeksikään sen jälkeen. Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen löytyy edelleen ennen kuulematta jääneitä ulottuvuuksia, ilman että kokonaisuus olisi sekavaa mössöä.

Mitä kauemmas levyn tunnelma vie, sitä enemmän alkaa mieleen kiipiä ajatus, ettei nämä pojat välttämättä ole teertä nähneetkään – hyvä niin.
Eeppiseen kakkosraitaan on yhdistetty niin monta kerrosta, että itseäni hieman hirvittää. Kaikesta huolimatta tämä onnistutaan tekemään tavalla, joka koukuttaa kuulijaa ilman yliprodusoinnin tuntua, vaikka tekele prosessoitua faktisesti onkin.

Totuuden nimessä on todettava, että Meridian on kaikessa näennäisessä (ja todellisessa) kompleksisuudessaan erittäin mukaansa tempaava. Rytmisesti vivahteikas kokonaisuus on suorastaan virkistävä tuulahdus ilman minkäänlaista vokaalin häirintää. Mainittakoon, että soitannassa paljastuu tiettyä ajoittaista tökeryyttä, mutta pääasiallisesti tuotanto on nöyryyttävän laadukasta.

En odota Meridianin missään nimessä sopivan kaikille, mutta uskon, että nikkarit löytävät jotain pohdittavaa ja ammennettavaa näiden rytmien välisistä tauoista sekä taukojen väliin osuvista osista. *Suositellaan kaikille kitarasankareille*

4,5 / 5

Toni Hirvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]

1. Sea Of Suns
2. Temple
3. Convalescence
4. Time Piece
5. Sailing Stone (feat. Plini)
6. Crystal Plains[/one_fourth_last]