Kaikkien kitaraan koskeneiden alitajunnan tuolla puolen uivan Symphony X:n julkaisut ovat aina mielenkiintoisia, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä arvovaltainen kokoonpano on tarjosi viimeksi 10 vuotta sitten uuden julkaisun nautittavaksemme. Asiaan vihkiytymättömille todetaan, että uusien levyjen julkaiseminen ei tosiaan enää viime vuosikymmenien aikana ole ollut itsestäänselvyys tälle teknisemmän heavyn uranuurtajalle, erinäisten projektikuvioiden viedessä suurimman huomion bändin henkisestä palstatilasta.
Tosin varsinaista luovuuden manttelia kantava kitaristi Michael Romeo on tainnut pysyä kastissaan tämän turmeluksen aikana hyvin. Hyvä niin, sillä ”Underworld”-luomus jatkaa sitä matkaa, jonka bändi pitkän uransa aikana on jo luonut ja tulee todennäköisesti edelleen luomaan.
Ryhmän edellinen levy ”Iconoclast” oli yhtyeen tuotannossa selkeä tyylillinen vedenjakaja, jonka musiikillista polkua seurataan myös ”Underworldilla”, muttei siinä määrin kuin voisi olettaa. Otin tehtäväkseni haistella muodostuuko kokonaisuudesta tyylien kakofoniaa vai toisiinsa saumattomasti nivoutuvaa tarinan sinfoniaa, jota Symphony X on tyypillisesti tarjonnut.
”Underworld” on teemalevy, kuten itseasiassa monet aiemmat bändin julkaisut. Nyt löyhän teemamme matkan määränpää on Symphony X:n mittapuulla mitattuna huomattavasti syvemmissä maisemissa kuin aiemmin – kohteena on tällä kertaa sarvipäiden paratiisi, manala.
Kuten tähän genreryhmän tapoihin kuuluu, avataan albumi ”Overturella”. Tämän humpan X osaa kuin Homeros heeroksen, ja niin luvassa on oiva johdattaja ”Nevermoreen”, joka pärähtää tutulla tavalla suoraan johdannon jatkeeksi. ”Nevermoren” ensitahdeista alkaen käy selvästi ilmi tuotosten sukulaisuus ”Iconoclastiin” – riffit ovat aiempaa tuotantoa synkempiä, Russell Allenin lausunto nykytyylin mukaisesti ”rosoista”. Yllätysten välttämiseksi on kerrottava jo heti alkuun, että alimpiin kadotuksen kerroksiin ei tällä levyllä musiikillisesti vajota, vaikka sanoma on helvetin kerroksista kertovaa.
Levyn nimikappale ”Underworld” jatkaa saumattomasti siihen mihin ”Nevermoressa” jäätiin – tuttua, laadukasta Romeon riffittelyä, johon Allenin omitakeinen lausunta tuo sen viimeisen silauksen. ”Without You” puolestaan edustaa ”pakollista” rauhallista henkirakoa ja siinä ikivihreä kanadalainen Bryan Adams ollut ”lainaamassa” peruskierron kappaleeseen.
Levyn keskivaiheen ”Kiss Of Fire” on rankka palautus ”Without Youn” jälkeisistä silkkikerroksista, sillä kyseinen raita liikkuu Symphony X:lle poikkeuksellisen tiukalla ja raskaalla alueella. Puolimatkan krouviin tultaessa saavutaan albumin käännekohtaan, jonka viimeisenä alkuosan kuolon korskahdusten airueena toimiva ”Kiss Of Fire” tuo omanlaisensa 1990-luvun suuruuksien syviin vesiin johdattavan kliimaksin.
Välitilinpäätöksenä arvioiden, on levyn alkuosa diabolisemmista riffeistä huolimatta edelleen tuttua Symphony X -tuotantoa. Jatkumo ”Iconoclastiin” on selkeä ja johdonmukainen.
Saavuttaessa jälkipuoliskolle hyväillään kuulijaa muutoksen tuulilla. Levyn ”kakkospuoli” käynnistetään ”Charonilla”, joka ei vielä sinänsä äkkikuulemalta eroa alkupuoliskon raidoista, mutta hetkellinen perehtyminen paljastaa sisuksiltaan toisenlaisen pedon.
Hörökorvaiset kuulijamme tunnistavat yhtymäkohdat todennäköisesti heti, meille hitaammille se vaatii hetkisen perehtymistä. Joka tapauksessa siirtymä on selkeä ja seuraavat kappaleet vain korostavat muutosta. Levyn loppuosuus nimittäin kuljettaa kuulijaa ajassa taaksepäin, loppua kohden kiihtyvällä vauhdilla. Vahva, selkeästi vanhempaan Symphony X -tuotantoon loppuosuutta leimaava tunne on säilynyt allekirjoittaneella ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien, enkä ole onnistunut sitä sittemmin karistamaan. Muutos on kuultavissa miltei kaikessa, myös Allenin vokaaleissa, joiden otteissa kuulee myös paljon miehen syrjähypystä Adrenaline Mobista tuttuja sävyjä.
”To Hell And Back” edustaa albumin mammuttiosastoa yli yhdeksän minuutin kestollaan ja tähän mahtuu levyn hengenmuutoksen mukaisesti osia, jotka muistuttavat niin menneestä kuin nykyisestä. ”In My Darkest Hour” sekä ”Run With Devil” ovat loistavia osoituksia Romeon kirjoitustaidoista. Mies on onnistunut loihtimiaan kevyemmistä eväistä jopa levyn parhaita biisejä.
Tyylillisesti huomiona, että Adrenaline Mobin ystäville löytyy myös näiden kappaleiden kertosäkeistä runsaasti Allen-herkkua mutusteltavaksi. Todellinen helmi on ”Swan Song”, joka on kuin aikamatka kultaiseen menneisyyteen. Aivan kuin ”Odyssey” olisi saanut paljon kaipaamani jatko-osan. Tunnelma on identtinen kuin vuonna 2002 julkaistussa heavyhistorian parhaimpiin kuuluvassa 24-minuuttisessa eepoksessa. Tämä iloittelu ei valitettavasti kestä kuin vajaan kolmanneksen edeltäjästään.
”Underworldin” tilinpäätöksessämme on todettava, että Romeo on jälleen onnistunut luomaan kuulijalle mielenkiintoisen kokonaisuuden, jonka parissa viihtyy lukuisia kertoja. Hän on osoittanut olevansa loistava kirjoittaja myös siinä mielessä, että sävellykset saavat kuulijan tempautumaan käsiteltävään teemaan syvällisesti ja soittimien välittämästä musiikista kirjoittajan tarkoittama sanoma on aistittavissa, vaikka ei sanoja kuuntelisi. On myös mainittava, vaikka teos on musiikillisesti kaksijakoinen, on se paloineen hyvin yhteensopiva kokonaisuus ilman tunnelmallisen kitkan häivää.
Kaiken kaikkiaan ”Underworld” on Symphony X -tuotantoa tuntevien pakko-ostos ja muille ehdottomasti kokeilukierroksen ansaitseva levy. Henkilökohtaiseen parhaan Symphony X albumititteliin tämä ei tee muutosta, vaikka loistava albumi on kyseessä.
Toivotan teidät kaikki Danten helvettiin Symphony X:n ”Underworldin” seurassa!
8+/10
Toni Hirvonen
1. Overture
2. Nevermore
3. Underworld
4. Without You
5. Kiss Of Fire
6. Charon
7. Hell And Back
8. In My Darkest Hour
9. Run With The Devil
10. Swansong
11. Legend
Levyarviot.
 Metalliluolan arvio, Toni Hirvonen. ){kind=link}