Stratovarius on taivaltanut pimeää polkua kitaristi Timo Tolkin poistuttua riveistä yli 15 vuotta sitten. Bändin 1990-luvun lopun tunnetuimmasta kokoonpanosta ainoastaan vokalisti Timo Kotipelto ja kosketinsoittaja Jens Johansson ovat edelleen mukana. Yhtyeen uran 15. levy ”Nemesis” esitteli 10 vuotta sitten uuden rumpalin Rolf Pilven ja fanit toivoivat kipeästi jotain tuoreempaa sekä tarttuvampaa kuin edeltänyt ”Elysium”-möhkäle.
Kahden edellisen progressiivisempia latuja kulkeneen pitkäsoiton jälkeen, Stratovarius väänsi sävellysten ruuvia tummemmaksi ja palasi tiiviimpien sovitusten pariin. Lopputulos on kompaktimpi ja melodisempi, mutta pääosin auttamattoman tylsäteräiseksi jäävä kokonaisuus. Suoraviivaisempa soiva musiikki tarvitsisi tuekseen muistettavia riffejä, iloisia kosketinosuuksia, jykevää rumputulitusta ja ennen kaikkea muistettavia koukkuja. Näitä on tarjolla liian vähän yhtyeen rikas historia huomioiden.
Kotipellon laulu jakaa mielipiteitä ja vokalistin suoritus on viimeisillä levyillä ollut epätasaista. Ajoittain esitys on kaavamaista ja tunnetonta, kuin vokalisti ei oikein uskoisi omaan sanomaansa. Asiaa ei auta eri biiseissä laidasta toiseen tempoileva miksaus, joka usein torpedoi keulamiehen hyvän yrityksen. Parhaiten Timo onnistuu luottomies Jani Liimataisen kanssa esitetyssä balladissa ”If The Story Is Over”, joka on kaunis ja sanomaltaan koskettava.
Muualla Kotipeltoa säestää jatkuvasti massiivinen kuoro, jonka voimin Stratovarius on kyllä marssinut voittoihin aiemmin. Nyt pauhu tuntuu yliviljelyllyltä ja puuduttavalta. Ainoastaan päätöksenä kuultavassa nimikappaleessa homma saadaan oikeasti toimimaan tarkoitetulla tavalla. Bändin musiikilliseksi johtajaksi noussut Johansson tarjoilee onneksi muutaman vakuuttavan soolon yleisen harmauden keskellä.
Albumin ja koko Stratovariuksen viimeisten 15 vuoden merkittävimmäksi kappaleeksi noussut ”Unbreakable” on kiistatta asemansa arvoinen veto, joka vangitsee jotain yhtyeen 1990-luvun ja 2000-luvun alun taiasta, mutta albumin parhaat hetket löytyvät sen keskivaiheilta. ”Out Of The Fog” esittelee sen yhden kunnon kitarariffin ja jykevän rytmin. Kitaristi Matias Kupiainen on alkupään kappaleissa täysin pimennossa, mutta nyt kuulija havahtuu horroksesta. Nerokas riffi ei ole, mutta saa silti puimaan nyrkkiä ja sovitus on muilta osin mukava. Ei niin ylllättäen Liimataisen nimi löytyy jälleen krediiteistä. Heti perään soiva Johanssonin ”Castles In The Air” on myös kohtalaisen onnistunut raita, mutta tähän hienot hetket nimibiisin ohella jäävät.
Kokoonpano tuntuu hakevan omaa identiteettiään. Kitarariffit aiemmin mainittua ”Out Of The Fogia” lukuun ottamatta eivät ole erityisen muistettavia ja melodiat eivät yrityksestä huolimatta vastaa tähän hätähuutoon. Tätä kautta biisit eivät nouse lentoon, ja jäävät valitettavan väkinäisiksi.
”Nemesis” yltää keskinkertaisuudestaan huolimatta uusimman ”Surviven” ohella yhtyeen parhaaksi suoritukseksi Tolkin poistumisen jälkeen. Rima tosin on laskeutunut vähintään puoleen siitä mitä Stratovarius parhaimmillaan pöytään löi.
7/10
Ville Krannila
1.Abandon
2.Unbreakable
3.Stand My Ground
4.Halcyon Days
5.Fantasy
6.Out Of The Fog
7.Castles In The Air
8.Dragons
9.One Must Fall
10.Fireborn
11.Hunter
12.If The Story Is Over
13.Nemesis
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}