Kesän 2016 festarikauden avasi jo viidettä kertaa vietetty Steelfest Open Air festival Hyvinkäällä. Bändejä oltiin haalittu varsin ilahduttava kattaus, ja etenkin laaja kansainvälinen tarjonta ilahdutti allekirjoittanutta – vieraita oltiin saatu ”perinteisempien” bläkkismaiden lisäksi muun muassa Latviasta, Puolasta ja Ukrainasta. Kelitkin suosivat festarikansaa, sillä elohopea pysytteli parinkympin tuntumassa lähes koko viikonlopun. Alkujaan Metalliluolan toimittajakunnasta paikalle piti tulla myös toinen päätoimittajista, mutta hän oli ihastelemassa samaan aikaan Roomassa nähtävyyksiä. Näin ollen osa yhtyeistä jäi väkisinkin tämän raportin ulkopuolelle.
Aikataulullisten haasteiden takia pääsin liittymään hulinointiin vasta muutaman orkesterin jo lopeteltua settinsä, ja ensimmäinen löylynlyöjä kohdallani oli ruotsalainen death metal- pumppu Demonical. Länsinaapurit piiskasivat pientä, mutta innokasta yleisöä aikaisesta ajankohdasta huolimatta varsin tiukalla otteella.
Kahdelle lavalle jaettu Steelfest tarjoili synkkää säveltä akustisesti mukiinmenevän ulkolavan lisäksi ei-niin korviahivelevällä sisälavalla. Kävin sisätiloissa todistamassa ensimmäisenä kotimaisen Lathspellin sysimustaa metallimessua, mutta sinänsä hyvän kuuloisista kappaleista puuttui paras terä venuen asettamien akustisten haasteiden takia. Pitkä ja matala halli sai paikoitellen nopeatempoisen musiikin puuroutumaan.
Illan kääntyessä jo ehtoon puolelle, lavan valtasi yksi kohdallani perjantain ennakkoon mielenkiintoisimmista akteista: Horna. Levyltä varsin etäiseksi jäänyt yhtye osoitti jälleen olevansa erinomaisessa livekunnossa, ja sylki kieroa black metaliaan kuulijan kasvoille lavan täydeltä. Kappalevalinnat ja soundit toimivat, ja keikka oli kaikenkaikkiaan hieno. Horna on minulle edelleenkin ja ehdottomasti livebändi.
Kanadalainen vanhanliiton jyrä Blasphemy tuuttasi suurehkolle fanijoukolleen black-vaikutteista turpaanvetoa vakuuttavalla esityksellä. Kyseessä ei ollut mikään nostalgiafiilistely, vaan vuonna 1984 perustettu yhtye oli erinomaisessa vedossa vieäkin. Kenties suurimman yllätyksen kohdallani tarjosi kuitenkin ukrainalainen Kroda, jonka folk-vaikutteinen musta metalli koukutti melodioillaan välittömästi. Sisälavalla soitettu keikka oli volumetasoltaan varsin maltillinen, joten entuudestaan tuntemattomaan kappalemateriaaliin oli helppo päästä käsiksi. Visuaalisesti näyttävä orkesteri oli erittäin viihdyttävä, ja toi ukrainalaista metallimusiikkia tunnetuksi turhia kyselemättä tai anteeksi pyytelemättä.
Thrash-vaikutteista deathia vyöryttänyt kalifornialainen Sadistic Intent ei saanut minua vieläkään vakuuttumaan thrash metalin hienoudesta, mutta onneksi yleisö oli eri mieltä – keikkaa kehuttiin monesta suusta illan parhaaksi.
Päivän päätti oikeutetusti norjalainen black/extreme- rykmentti 1349, jonka esiintyminen oli yhtä täynnä pikimustaa raivoa kuin odottaa saattoi. Sisälava asetti jälleen haasteensa erittäin nopeatempoisen musiikin esittämiselle, mutta se ei tuntunut mustanpuhuvaa rokkikansaa haittaavan, vaan tunnelma pysyi korkealla synkkään loppuun asti. Satyriconista tuttu Frost paukutti nuoruuden voimissa blast -beatit ja kompit perille. Mies oli selvästi elementissään nopeamman pommituksen liekkimeressä.
Lauantaipäivän korkkasi uunituore black metal –tuttavuus BAT&RYYD, jonka keikka jäi – jälleen kerran – aikataulullisten haasteiden takia väliin, mutta kollegan puheiden mukaan kyseinen bläkkispumppu oli jopa niin pelottava, ettei kovin moni kuulija uskaltanut saapua edes paikalle. Tunnelma oli ollut kuitenkin aamupäivä huomioon ottaen mukavan leppoisa.
Omalla kohdallani ensimmäinen keikka oli latvian folk-ylpeys Skyforger. Kylmä olut, lämmin kesäpäivä ja joukko ammattitaitoisia muusikoita lavalla eivät pettäneet tälläkään kertaa.
Paikallista musiikkitarjontaa edustivat kakkospäivänä Sawhill Sacrifice sekä Necromancer. Ensin mainittu runttasi bäkkiskeikkansa läpi kotiyleisön edessä kunniakkaasti, joskin lavalla nähtiin ilmeisesti vähäpukeisia naisia, jotka onnistuin kuitenkin jotenkin missaamaan täysin – harmi! Necromancer oli selvästi Slayerinsä kuunnellut, ja huudatti juhlakansaa varmoin ottein.
Illan viiletessä lavalle saatiin perinteisempää kotimaista black- osaamista Azaghalin ja Impaled Nazarenen muodossa. Nokkamies Luttinen oli tällä kertaa paremmassa vedossa kuin taannoisella Turku saatanalle- keikalla, jolloin laulamisesta ei tahtonut tulla mitään. Lävistetty nasaretilainen upposi yleisöön takuuvarmasti, eikä myöskään jääkiekossa kesken keikan saavutettu 3-1 –välierävoitto Venäjästä jäänyt huomiotta. Suomi Finland Perkele! Azaghal runnoi myös settinsä läpi varmoin ottein.
Pikaisen ruokatauon jälkeen ulkolavalla tykitti norjalainen Ragnarok, joka oli yllätyksekseni (norjalaisen musiikin ystävänä) uusi tuttavus. Yhtye kuitenkin onnistui vakuuttamaan niin materiaalillaan kuin lavakarismallaan, joten tämä aihe vaatii ehdottomasti tarkempaa paneutumista tulevaisuudessa.
Toisen päivän odotetuimpiin akteihin kuului nopeasti varsin suureen suosioon noussut puolalainen Batushka. ”Isä” ripitti syntistä seurakuntaansa ankarasti ja varmoin ottein. Hienolta Litourgiya- levyltä tuttu kappalemateriaali puri runsaslukuiseen yleisöön, vaikkakin yhtyeen lavashow ei ollut sieltä kaikkein vauhdikkaimmasta päästä. Kontrasti ”kuorolaulujen” sekä itse saatanan kähinän välillä olivat olosuhteisiin nähden hienon kuuloista ja keikan edetessä jalkani hakeutuivat lavan läheisyyteen ja osallistumaan yhtyeen liturgioihin.
Festivaalin päätti norjalainen black metal -suuruus Gorgoroth, jonka keulilla hääri Taakesta tuttu nokkamies Hoest. En tiedä oliko mies paikkaamassa vai kuuluuko bändin vakiokalustoon, mutta yllätys oli kuitenkin mieluisa. Hoest kuuluu mielestäni mustan metallin kovimpiin laulajiin, ja omaa myös erittäin vakuuttavan lavapreesensin. Gorgoroth oli – kuten arvata saattaa – silkkaa pahuutta alusta loppuun. Niin olivat ikävä kyllä paikkapaikoin sounditkin. Riipivä ja raastava pahuus kuitenkin voitti, ja annoin synkkyyden viedä sydämeni. Vuonojen maan suuruus lunasti paikkansa viikonlopun pääesiintyjänä.
Steelfest oli jälleen ilahduttava festivaali. Alue on yleisömäärään nähden järkevästi suunniteltu, eikä pahoja jonoja ehtinyt syntyä oikeastaan missään tilanteessa. Positiivisen puolelle menee myös suhteellisen järkevän hintainen festivaali-olut, sekä hyvä ruokatarjonta. Sisätilan lava asettaa suuria haasteita akustiikan kannalta, etenkin nopeatempoisessa musiikissa, ja jos kappalemateriaali ei ole tuttua. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä este musiikista nauttimiselle – itse aion seuraavalla kerralla investoida laadukkaampaan kuulonsuojaukseen.
Hevinkään ylpeys avasi festivaalikesän ryminällä, ja ansaitsee tästä kiitettävän arvosanan.
Toimittaja ja kuvat: Markus Salmela ©Metalliluola
Bat&Ryyd-kuva: Pete Alander ©
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
