Melodisempi musta metalli on aina ollut vaikea genre. Harva on on saanut aikaiseksi mitään ajan hammasta kestävää. Dissectionin sekä Emperorin poistumiset näyttämöltä jättivät valtavat kuilut joita kukaan ei ainakaan vielä ole kunnolla pystynyt täyttämään. 10-vuotisiaan tänä vuonna juhliva ruotsalainen Hyperion pyrkii esikoisellaan vastaamaan tähän haasteeseen. Edellä mainittujen bändien jalanjäljissä talsiva orkesteri on Seraphical Euphonylla osunut napakymppiin. Tai ainakin pirun lähelle.
Kitaravetoinen melodinen black/death metal toimii kaiken ytimenä. Tämän päälle on lisätty sinfonisia elementtejä sekä akustisen kitaran ja pianon säestämiä rauhallisempia osuuksia. Yksi levyn onnistuneimpia puolia on täydellinen harmonia murjovamman puolen tukiessa seesteisempää tulkintaa ja toiste päin. Kaikelle on oma paikkansa ja aikansa.
Laadukkaat kappaleet pitävät huolen siitä että levy ei missään vaiheessa käy puuduttavaksi vajaan tunnin kestonsa aikana. Päinvastoin, albumia pyörittää soittimessaan mielellään useamminkin. Yhtään huonoa raitaa ei siis sekaan ole eksynyt. Tosin sen parhaimman kappaleen nimeäminen tässä tapauksessa on sula mahdottomuus.
Käsissä taitaa olla yksi viime vuoden parhaimmistoon kuuluvista levyistä. Jos ei metallimusiikissa ylipäänsä niin ainakin omalla sarallaan. Asiaa ei tietenkään heikennä sekään tosiasia että kyseessä on esikoislevytys. Ja vaikka ”Seraphical Euphony” on koottu monesta tutusta palasesta (päätösraita ”Blood Of The Ancients” kumartaa todella syvään Naglfarin ”Harvestin” suuntaan) niin lopputulos on hämmästyttävän raikas ja omaperäinen tuulahdus muuten niin kovin tunkkaiselta haisevassa tyylilajissa.
9/10
Marko Klingberg
1. Remnants Of The Fallen
2. Novus Ordo Seclorum
3. Flagellum Dei
4. Seraphical Euphony
5. Moral Evasion
6. Primal Cosmic Ascendancy
7. Zephyr Of Grace
8. Empyrean Yearning
9. Blood Of The Ancients
Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi jo vaahtosammuttimen kokoisena 80-luvulla enon levykokoelmaa selaillessa. Number Of The Beastin kaltaiset kansikuvat iskostuivat lähtemättömästi nuoren miehenalun verkkokalvoille. Siitä asti on metallisempi musiikki ollut iso osa elämää. Ja vaikka olen kaikkiruokainen, on raskaampi ja synkempi ulosanti lähimpänä sydäntä.
 - levyarvio. Marko Klingberg, Metalliluola.){kind=link}