Kotimainen modernin metallin yhtye Crimson Sun julkaisi uuden pitkäsoittonsa nimeltä Sorrowbreaker, jonka energinen ja jopa hyvän fiiliksen metalli on omiaan tuomaan energiaa pimenevään syksyyn. Single Neon Lights saa kuulijansa energiat liikkeelle ja hapuilemaan auton avaimia, sillä kappale olisi omiaan kuunneltuna täysillä bileauton kajareista. Pelkkää kevyttä ilottelua Sorrowbreaker -levy ei kuitenkaan ole, vaan sisältää myös raskaampia biisejä, joista levyn päätöskappale Sylvan toimii hyvänä esimerkkinä. Metalliluola haastatteli yhtyeen solisti Sini Seppälää sekä kitaristi Joni Junnilaa uuden albumin julkaisun tiimoilta.
Kyseessä on teidän kolmas pitkäsoitto nimeltä Sorrowbreaker. Millaisissa merkeissä levy valmistui?
Joni: – No, ensimmäiset biisiaihiot varmaan tehtiin siinä joskus vuonna 2022, siitä sellanen niinku, kahden vuoden prosessi.
Miten te lähdette rakentamaan biisejä?
Joni: – Meillä on silleen dynamiikka vähän vaihtunut… Periaatteessa minä kirjoitan yksin kotona tällä hetkellä biisit. Tekniikan kehityksen myötä se on mahdollista. Mutta kaikki osallistuu noiden sanoitusten tekoon. Päätuottajana meillä on Saku Moilanen ja sit meillä on ollut mukana tuottamassa tanskalainen Christopher Stjernen.
Sini: – Joo nyt tällä levyllä erityisesti. Pitkään ollaan Moilasen Sakun kanssa ja Deep Noise Studiosin kanssa tehty yhteistyötä. Siellä yleensä biisit ovat sitten saaneet sen lopullisen muotonsa niin sanotusti.
Rami Mursulan taiteilema kansikuva kovasta maasta läpi puskevista kukista kuvastaa hyvin levyn teemaa.
Sini: – Ollaan myös itse hyvin tyytyväisiä Ramin tekemään kansitaiteeseen.
Onko teillä jotain omia lempibiisejä tältä levyltä?
Sini: – Ehkä parikin. Sieltä raskaammasta päästä lempibiisi on se albumin viimeinen kappale Sylvan, se on raskasta poljentoa ja luontoteemainen niin se jotenkin itseä puhuttelee. Ja sitten sieltä popahtavasta päästä varmaankin joko Neon Lights tai sitten Retrospectator joka on sellainen biisi jota ei ole vielä julkaistu, mutta on aika tarttuva ja saa jalan vispaamaan, niin se ehkä.
Joni: – Erityisesti odotan, että pääsee livenä vetää sitä albumin päätösbiisiä.
Miksi päätyitte nimeämään tämän levyn Sorrowbreakeariksi?
Sini: – Sitä mietittiin miten albumi pitäisi nimetä – sehän on nyt nimetty yhden biisin mukaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut tämä Strive. Mutta sitten päädyttiin Sorrowbreakeriin, ehkä siksi että se kuitenkin kuvais myös yksittäisenä biisinä ja sanomalla sitä koko albumia jollakin tavalla. Ja, ollaan myös kuultu, että meidän musiikista tulee ihmisille hyvä fiilis, niin tavallaan Sorrowbreaker myöskin kuvastaa hyvin Crimson Sunia.
Albumilla kuullaan myös synasoundeja jotka tuovat mieleen 80-luvun. Onko tämä sattumaa vai onko inspiraatiota saatu 80-luvun synthwave -musiikista?
Joni: – Ei ole sattumaa. Itse kyllä pidän synthwavesta. Lähdettiin lähestymään biisien tekemistä tuotantopuolella silleen, että pyrittiin pitämään näitten äänitettyjen raitojen määrä mahdollisimman pienenä. Jos kappaleita alkaa purkamaan, siellä ei hirveästi raitoja ole. Ja sitten studiossa tuottajan kanssa mietittiin, et tälläset perus 80-luvulla käytetyt analogiset synasoundit toimii parhaiten, kun pidetään sitä raitojen määrää alhaisena.
Onko teillä ketään artisteja tai bandejä jotka on innoittaneet teitä?
Joni: – Mun musiikin kuuntelu lähti varmaan smurffeista (naurua). Ja sitten ensimmäinen metallibändi, jota kuuntelin, oli Limp Bizkit. Sit se musiikki mitä kuuntelee nykyään, on niistä ajoista laajentunut. Mulla oli pitkään ykkösenä Megadeth, mutta sitten kun alettiin tekemään tällästä musiikkia missä on naislaulaja ja syntikat, niin siellä oli aluksi perus Nightwishit ja Stratovariukset jotka oli silloin pinnalla Suomiscenessä. Nykyään tykkään kuunnella Meshuggahii ja myös genren ulkopuoleltakin, esimerkiksi amerikkalaisia pop-artisteja. Ihan kuunnella myös teknisessä mielessä, miten niitä on tehty ja tuotettu. Tulee tehtyä vähän sellaista analyyttisempaa kuuntelua ja se on hyvin mielenkiintoista, miten se tuotanto muuttuu, kun hypätään genrestä toiseen.
Sini: – Mulla ehkä tavallaan tie raskaampaan musiikkiin on ollut Lordi, ja siinä mua on kiehtonut tavallaan se kokonaisvaltaisuus. Lordillahan on tosi tarttuvia biisejä ja hyviä melodioita, mutta sitten myös visuaalinen puoli Lordissa tosiaan kiehtoi hirveesti. Ja tuli Children of Bodomi, ja Nightwish ja kaikki tälläset. Mutta jos puhutaan laulajaidoleista, niin ehkä sitten sellaiset vahvat, vähän raspit naisäänet ovat mua inspiroineet. Esimerkiksi Halestorm on yks semmonen ja sitten poppipuolelta Pink. Ja sitten myös Ariana Grande, vaikka hänkin sellaista vähän soulahtavaa puolta edustaa. Vuosien varrella on tullut kaikkiruokaisemmaksi musiikin suhteen mistä niitä vaikutteita itse ottaa.
Teiltä tuli albumin kylkeen kaksi musiikkivideota, joista toinen oli tämä näyttävä Neon Lights jossa lavasteet on rakennettu digitaalisesti. Millainen kokemus tämä oli? Oliko teillä green screen -studio käytössä?
Sini: – Joo, kyllä oli. Ja hyvinhän se meni. Se oli meille kaikille uusi ja tosi mielenkiintoinen ja jännittävä kokemus. Esimerkiksi se, että mä istuisin rakennuksen kielekkeellä, tavallaan että miten sekin siellä studiossa toteutettiin lavasteiden kanssa, jotta se saatiin videolla näyttämään siltä. Oli tosi kiehtovaa nähdä, miten sellainen toteutetaan. Nurmijärvellä Nestruction Studiolla, sieltä löytyy tällaiset puitteet.
Joni: – Joo, ja se oli ehkä meidän ensimmäinen tuotanto jossa henkilökuntaakin oli enemmän kuin pelkkä kuvaaja. Että se oli ensimmäinen kokemus siitä, miten musiikkivideota tehdään pro-meiningillä.
Neon Lights -musavideolla näkyy selvä 80-luvun vaikutus, oliko se tarkoituksellista?
Sini: – Kyllä se varmasti tuli jo siitä mimmoset fiilikset siitä itse biisistä tulee, kun siinä on ne syntikat ja siinä on sellanen svengaava poljento. Niin kyllä se mun mielestä huusi suorastaan sitä, että täytyy saada neonvalot. Ja sellaset vähän Miami Vice -vibat istuu siihen biisiin tosi hyvin.
Joni: – Taisin ite tulla tälläsessä perusmustassa t-paidassa sinne kuvauksiin, mut sitten loppujen lopuks mulla oli pilottilasit ja joku Hawaiji-paita päällä (naurua).
Musiikkivideo erottuu hyvin raskaasta mustan puhuvasta metallimusiikin scenestä. Se on piristävä väripilkku neon valoineen ja palmuineen.
Sini: – Joo, ja siihen ehkä vähän myös pyrittiinkin, nää meidän singlet on jo musiikillisestikin hyvin erilaisia. Sailing Home on hidastempoinen ja melankolinen ja sille toimii kontrastina tälläinen ihan erilainen biisi. Oli piristävää meillekin heittäytyä, ettei olla aina siinä metallimörkömuotissa.
Millä mielellä olette lähdössä valloittamaan Suomen keikkalavoja?
Sini: – Oikein hyvillä ja odottavin mielin, melkein laskee päiviä koska pääsee taas.
Joni: – Joo, innolla ootan miten yleisö ottaa haltuun ja miten reagoi näihin uusiin biiseihin.
Sini: – Ja kiva päästä vetämään näitä uusia biisejä. Kun vetää aina niitä niin sanotusti vanhoja biisejä, niin kyllä siinä alkaa kaipaamaan uutta materiaalia. Ja kyllähän se motivoi eri tavalla, kun on sitä uutta opeteltavaa itellekkin ja just nähdä se vastaanotto keikoilla.
Olisitteko mieluummin keikoilla vai kirjoittamassa uutta musiikkia?
Sini: – Varmaan sekä että, mutta kyllähän toi keikkailu on se juttu koska siellä pääsee tapaamaan niitä kuuntelijoita ja parhaassa tapauksessa saa uusia faneja, et kyllä se on mun mielestä oikee paikka tehdä musiikkia.
Joni: – Samaa mieltä.
Paras tai hauskin keikkamuisto?
Sini: – Jäänyt mieleen Tuskan keikka, olikohan se 2016? Kattilahallin lavalla silloin kun se oli vielä. Meidän onneksemme silloin alkoi sadekuuro ja kaikki ihmiset tuli sinne Kattilahalliin niin se oli silloin meidän kokoiselle bändille tosi iso juttu ja se tuntui tosi siistiltä, että siellä vaan näkyi silmien kantamattomiin ihmisiä ulko-ovelle asti. Kyllä se on jäänyt mieleen ikimuistoisena kokemuksena.
Joni: – Kyllä noi on aina speciaaleja hetkiä, kun pääsee isoille festareille soittmaan. Kyllä ne jää loppuelämäks muistiin.
Sini: – On käynyt niinkin meidän bändin alkuaikoina, että meidän rumpalilla meni basarin kalvo rikki kesken keikan (naurua). toki se ei siinä kohtaa naurattanut. Siinä sitten tuli vähän säätöä ja mietittiin että mitähän sitä tässä nyt sitten? Hissimusiikia tähän väliin (naurua).
Joni: – Se taidettiin vaan sitten kääntää ympäri se bassorumpu, tällästä pientä (naurua). Kyllähän meistä sais uuden komedialeffan aikaiseksi, mutta puhutaan niistä joskus toiste.
Yhtye keikalla:
03.10.2024 On The Rocks, Helsinki w/ Nestruction (Levyjulkkarit)
05.10.2024 – Hotelli Leikari, Kotka w/ Michael Monroe
26.10.2024 Merirock Vol. 13, Viking XPRS w/ Private Line & St. Aurora
WWW | FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER
Crimson Sun on:
Sini Seppälä – laulu
Joni Junnila – kitara
Jukka Jauhiainen – basso
Antti Rantavuo – rummut
Miikka Hujanen – koskettimet
