[three_fourth]Elmo Karjalainen Suomen Turusta on ärsyttävä jätkä! Melkeinpä tekisi mieleni sanoa, että inhoan Elmo Karjalaista. Miten perustelen mielipiteeni? Enhän edes tunne koko kaveria. Vetoan kainuulaiseen kateellisuuteen. Elmo Karjalainen on niin taitava kitaristi, että hänen soittoaan kuunnellessani minun tekee mieli laittaa omat soittoreleeni myyntiin ja lähteä vaikka kaappikellontekokurssille Vaasaan. Karjalaisella tuntuu olevan vasemmassa kädessään kymmenen sormea ja varmaan kaksi oikeaa kättä, jotka tasatahtiin vuorotellen plektraa pikkaavat. Muulla tavoin en hänen soittoaan pysty ymmärtämään. No leikki leikkinä ja sormi pois … sieltä. En tietenkään tosiasiallisesti ole kateellinen Karjalaisen taituruudelle vaan vilpittömästi ja ilman sarvia sekä hampaita ihailen hänen osaamistaan. Aivan huikeaa taituruutta kerta kaikkiaan!
Kuka Elmo Karjalainen sitten oikeastaan on? Suuremmalle metalliyleisölle hän on ehkä tullut tutuksi Turun suomiheviylpeydestä Kilvestä. Kilven lisäksi mies soittaa muissakin hiukan pienemmän profiilin orkestereissa ja näiden lisäksi tekee omaa soolomateriaaliaan. Vuonna 2015 Karjalainen voitti Tilu & Lilu –kilpailun, jossa etsittiin Suomen kovinta shreddaajaa. Seuraavana vuonna 2016 hän pääsi top-8:aan Yngwie Malmsteenin Guitar Gods –kisassa ja sai kunnian soittaa samalla lavalla mm. itsensä Yngwien ja Steve Vain kanssa. Ei siis ihan jokaisen kotisohvatiluttelijan normihommia nämä – unelmia kylläkin.
Levyn mukana tulleessa saatekirjeessä lukee, että ”albumi sisältää laajan skaalan useita eri musiikkityylejä ollen silti instrumentaalinen kitararock-albumi”. Skaala on totta vie laaja. Levyn aloittavan ”Warm Welcomen” eteerisen himmailun jälkeen tajuntaan räjähtää erehdyttävästi Yngwie Malmsteenilta kuulostava ”How Less Can Be More”, joka vie mukanaan ruotsalaisen ”vaatimattomuudestaankin” tunnetuksi tulleen kitarasankarin tunnelmiin. Biisin nimikin lienee lainattu suoraan Mr. Malmsteenin kuuluisalta lausahdukselta. Kappale voisi hyvin löytyä maestron alkutaipaleen äänitteiltä niin tyylillisesti kuin soundiensakin puolesta. Albumin soundimaailma onkin asia, jota kuunnellessa ei oikein osaa sanoa, onko siitä viehättynyt vai ärsyyntynyt. 80-luvulla levyjen tulikin kuulostaa tällaiselta – vähän nuhaisilta ja tunkkaisilta – mutta vuonna 2017 en ole asiasta aivan samaa mieltä. Kitara murisee ja laulaa kuulaasti, mutta taustabändin miksaus on vähän kotikutoisen oloinen. Varsinkin virvelirummun soundi on tyyliä peltipönttö. Mutta uskoisin Karjalaisen tavoitelleen luomua soundia ja jos tämä on ollut tarkoitus, on hän siinä kyllä onnistunut. En todellakaan ole kompressoidun ja turboahdetun radiorock-soundin kannattaja, mutta ehkä ”Age Of Heroes” heräisi paremmin henkiin hitusen viimeistellympänä.
”The Colour Of Greedillä” sykkii Steve Vain sydän. Kappale uppoaisi loistavasti esimerkiksi herran ”Passion And Warfare”-albumille. Kappaleessa vierailee itse Derek Sherinian ja loppupuolella hänen ja Karjalaisen kitara/kosketinsoittimet –battle onkin melkoista ilotulitusta. ”The Grassy Gnollista” taas ensimmäiseksi tulee mieleen Joe Satriani ja tuntuukin kuin levylautasella pyörisi Satrianin ”Surfing With The Alien-albumi”. Nimikappale ”Age Of Heroes” alkaa raskaalla riffillä ja hitaalla tempolla vyöryy eteenpäin saavuttaen välillä keveämpiäkin suvantovaiheita. ”Falling For Falafelsin” mainitsen vielä erikseen nimeltä, sillä tässä biisissä on niin tarttuva intro purplemaisine hammondeineen, että vanhan jarrun sydän alkaa väkisinkin takoa samaan tahtiin. Kappaleen kitaraliidit vaihtelevat sujuvasti Satrianista Vain kautta Malmsteeniin.
Karjalainen soittaa omalla äänellään, mutta vaikutteet eivät jää epäselviksi. 80- ja 90-luvun kitarajumalat on varmasti kuunneltu tarkasti ja oppia ammennettu herkällä korvalla. Kappaleet sisältävät järjettömän määrän nuotteja ja levymitassa kuunneltuna kokonaisuus alkaa väkisinkin puuduttaa. Biisien keskiössä ja valokeilassa on nimenomaan soolokitara ja taustat ovat vähän liiaksi pakkopullaa, jotka nyt on vaan pitänyt tehdä, että soolot ja melodiat on niiden päälle päästy soittamaan. ”Age Of Heroes” olisi omaan korvaani mielenkiintoisempi, jos itse kappaleisiin olisi panostettu enemmän ja niistä olisi tehty kokonaisvaltaisempia teoksia. Tämä on tietysti vain tämän korvaparin arvio ja varmasti Karjalainen on tasan tarkkaan tiennyt mitä levyltään haluaa.
”Age Of Heroes” sisältää kaiken kaikkiaan 17 kappaletta, joista kaksi on noin puoliminuuttisia puhuttuja ”välisoittoja” eli varsinaisia soitettuja kappaleita löytyy 15. Levylle on taltioitu äärimmäisen taitavaa ja monipuolista kitarointia vanhojen gurujen hengessä kuitenkin niin, että Elmo Karjalainen kuulostaa Elmo Karjalaiselta. Itsekin kitaraa jonkin verran soittavana muistan, kun aikoinaan noiden edellä mainittujen kitarasankareiden levyjä kuuntelin ja sieltä niitä yksinkertaisimpia juttuja koetin kopioida ja toisintaa. Karjalainen ei tyytynyt tähän vaan meni ja opetteli soittamaan ne jutut täsmälleen – ellei jopa paremmin kuin alkuperäiset. Kitaraa pidetään maailman kenties vaikeimpana soittimena, mutta eihän tuon soittaminen kuulosta vaikeaa olevan, kun sen osaa. Sen kuin soittelee vaan. Tai näin Elmo Karjalainen todennäköisesti ajattelee.
Jos soitosta ja soittotaidosta pitäisi albumille arvosana antaa, olisi se täysi kymppi tai vaikka 11/10. Kyseessä on kuitenkin pitkähkö levykokonaisuus ja arvio pitää tehdä sen mukaan. Kappaleiden yksipuolisuus ja monotonisuus verottavat arvosanaa ainakin tässä osoitteessa, sillä pitemmän päälle kitaratiluttelu ei vaan jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Monipuolistamalla taustoja ja tekemällä kappaleista enemmän teoksia korvien puutumiselta olisi voinut välttyä tai ainakin sitä olisi voinut siirtää myöhemmäksi.
”Age Of Heroes” on perinteinen ”musiikkia muusikoille” –levy ja jokaisen itseään kitaristina pitävän kannattaa siihen ehdottomasti tutustua. On hienoa, että meillä Suomessakin on tämän tason kepittäjiä, jotka kestävät vertailun kenen tahansa maailmantähden kanssa. Jospa Karjalaisen seuraava albumi olisi kokonaisvaltaisempi ”biisilevy” eikä pelkästään kitarasooloilua – anteeksi vain – kohtalaisen keskinkertaisten pohjien päälle. Hattu kuitenkin korkealle pään yläpuolelle ja nöyrä kumarrus Turun suuntaan. Tiedättekö muuten ketään, joka tarvitsisi kitaroita ja vahvistimia? Kajaanista saattaisi nyt irrota soittokamoja melko halvalla.
7½/10
Teemu Kuosmanen
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
Warm Welcome
How Less Can Be More
The Colour Of Greed
Chikken Noodul
A Fertile Discussion
The Grassy Gnoll
Blue Eyes
Party Political Speech
Age Of Heroes
A Meeting Of The Gods (And This Guy)
Sunset
Return Of The Silly English Person
Falling For Falafels
Lost In A Foreign Scale
Three Days Of Peace
Limiting Rationality
Breathe
[/one_fourth_last]
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
 - levyarvio. Teemu Kuosmanen, Metalliluola.){kind=link}