Broken Bones Festival tuo 70-luvun brittipunkin kerman marraskuussa Kaapelitehtaalle

Ipswich ei ole tuottanut montaakaan merkittävää bändiä, mutta tulee sieltä sentään The Adicts. The Afterbirth -nimelllä 1975 perustettu bändi vaihtoi punkin tulon myötä nimensä sekä musiikillinen linjansa. Lisäksi mukaan tuli vahva visuaalinen ilme, joka poimittiin Clockwork Orange -leffasta, sen droogeilta. Droog oli leffan fiktiivistä slangia, yhdistelmä englantia ja venäjää ja tarkoitti ystävää. Imago sisälsi täysvalkoisia vaatteita, mustia bootseja ja knalleja sekä laulaja Keith ”Monkey” Warrenin jokeri-kasvomaalauksen.

Yhtyeen levytysura alkoi vuonna 1979 omakustanne-EP:llä Lunch With The Adicts, joka sai hyvin huomiota osakseen. Esikois-LP Songs Of Praise julkaistiin 1981. Tässä vaiheessa bändin musiikillinen tyyli alkoi vakiintua nopeisiin biiseihin, joissa oli erittäin tarttuva melodia. Biiseissä oli usein yllättäviä soittimia tai ääniklippejä. Tekstipuoli oli melko kepeää, joka sekin erotti Adictsiä muista punkbändeistä.

1983 single Bad Boy nousi listalle, tosin vain sijalle 75, mutta tämä riitti herättämään Sire-levy-yhtiön mielenkiinnon. Siren diili ei ollut yhtä juhlaa, sillä bändi joutui muuttamaan nimensä muotoon ADX, koska levy-yhtiön mukaan Adicts sanaan liittyi niin paljon negatiivisia fiboja. Yhtye toimi säästöliekillä vuoden 1986 Fifth Overture LP:n jälkeen ja 1992 julkaistun Twenty-Seven -albumin jälkeen alkoi kymmenen vuoden tauko.

Tauon jälkeen The Adicts on palannut vahvana. Uusi levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, ja keikat ovat olleet vahvoja niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin – Clockwork Orange- imagostaan yhtye on pitänyt edelleen kiinni.

Sham 69

Sham 69:n juuret ovat jo vuodessa 1975, mutta oman tyylinsä yhtye löysi vasta kesäkuussa 1977, kun Jimmy Pursey ja Dave Parsons päättivät yhdistää voimansa.

Ensimmäinen single I Don’t Wanna tehtiin Illegal Recordsin alamerkille Step Forwardille, jota pyöritti Sniffin’ Glue fanzinesta tuttu Mark P. Singlen jälkeen basistiksi tuli Dave Tregunnalla, ja Sham 69:n klassinen kokoonpano valmis. Bändi alkoi etsiä kunnon levytyssopimusta, ja diilin tärkeimpänä ehtona oli, että levylle tulisi livemateriaalia, sillä bändi oli omasta mielestään ennen kaikkea liveyhtye. Yhtyeen yllätykseksi Polydor suostui ehtoon. 21.10.1977 yhtyeen Marqueen keikka äänitettiin, ja siitä valittu materiaali päätyi ensilevyn Tell Us the Truthin toiselle puolelle. Levy ilmestyi helmikuussa 1978.

Kesällä 1978 ilmestynyt single If The Kids Are United on Sham 69:n tunnetuin biisi. Vuodelle 1978 saatiin vielä mahtumaan toinen LP That’s Life, joka sai jatkoa 1979 albumista The Adventures Of Hersham Boys. Vuoden 1980 Game yritti etsiä uutta suuntaa sitä löytämättä. Bändi oli polttanut kynttilää molemmista päistä ja puhti loppui.

Tämän jälkeen Sham on koottu useita kertoja uudestaan vaihtelemilla kokoonpanoilla. Jossain vaiheessa jopa kaksi Sham 69:ia keikkaili samaan aikaan ja jälki oli välillä aika suttuista. Nyt on onneksi palattu oikealle tielle, ja bändi on juuri sitä mistä se pitääkin muistaa – loistava liveakti.

Stiff Little Fingers: 

Jake Burns (laulu ja kitara), Henry Cluney (kitara), Gordon Blair (basso) ja Brian Faloon (rummut) perustivat Highway Star -nimisen coverbändin Belfastissa 1974. Vuonna 1976 Blairin tilalle löytyi Ali McMordie, ja yhtye nimi vaihdettiin Fastiksi. Pahaksi onneksi Fast-niminen bändi oli jo olemassa, joten lopulta nimeksi vakiintui Vibratorsin biisin mukaan Stiff Little Fingers.

Yhtyeen manageriksi päätynyt Gordon Ogilvie sai yhtyeen innostumaan siitä, että sen pitäisi muuttaa tekstinsä poliittisemmiksi ja kantaaottavammaksi. Ogilvie innosti bändiä niin ikään tekemään tekstejä Pohjois-Irlannin silloisesta tilanteesta, niin sanotusta Troublesista. Hän otti myös osaa biisien “Suspect Device” ja “Alternative Ulster” tekemiseen. Ogilvie myös perusti Rigid Digits levy-yhtiön, joka julkaisi bändin ensimmäisen singlen “Suspect Device” vuonna 1978.

Vuoden 1978 loppupuolella yhtye oli kiertueella Tom Robinson Bandin kanssa ja alkoi äänittää ensimmäistä LP:tään ”Inflammable Material”. Yhtye oli neuvotellut diilin Island Recordsin kanssa, mutta yhteistyö kariutui ja levy julkaistiin Rough Traden kautta. Vaikka levy oli vain indie-jakelussa, se myi 100 000 kappaletta ja nousi listalla aina sijalle 14. Kyseessä oli Britannian ensimmäinen täysin indienä julkaistu ja jaeltu levy, joka nousi TOP-50:een.

1980 ilmestyi toinen LP ”Nobody’s Heroes”. Levyltä löytvät bändin TOP-40 sinkkuhitit “At the Edge” ja ”Nobody’s Hero”. Vuonna 1981 ilmestynyt ”Go for It” oli selvästi synkempi levy. Vuoden 1982 ”Now Then…” LP:n myötä alamäki jatkui ja bändi hajosi.

Sekä yhtyeen jäsenistössä että levy-yhtiöissä on nähty useita muutoksia vuosien varrella, ja bändi aktivoitui levyttämään jälleen 90-luvulla: 1991 ilmestyi LP ”Flags and Emblems”, jota seurasivat ”Get a Life” (1994), ”Tinderbox” (1997), ”Hope Street” (1999) ja ”Guitar and Drum” (2003), jolta löytyy myös yksi SLF:n upeimmista biiseistä, Joe Strummerin muistolle tehty ”Strummerville”.

Vuodesta 2006 eteenpäin yhtyeen kokoonpano on ollut: Jake Burns, Ali McMordie, Ian McCallum ja Steve Grantley. Levyjä tällä kokoonpanolla on tehty vain yksi ”No Going Back” (2014). Albumi tehtiin joukkorahoituksella ja se nousi ennakkomyyntien ansioista albumilistan ykköseksi Briteissä.

The Boys

Kesäkuussa 1976 Casino ja Matt saivat mukaan Honest John Plainin (kitara), Duncan ”Kid” Reidin (basso) ja Jack Blackin (rummut), ja yhtye teki ensimmäisen keikkansa Hope and Anchor -pubissa syyskuussa 1976. Levytyssopimus irtosi tammikuussa ’77, ja huhtikuussa imestyi single I Don’t Care / Soda Pressing. Saman vuonna julkaistu ja yhtyeen omaa nimeä kantava esikoislevy piti sisällään useita klassikoita, kuten Honest John Plainin tekemän First Timen – Suomessahan tuo tunnetaan Poikien versioiman nimellä Eka kerta.