20 vuotta täyttävällä “The Eyes Of Alice Cooper” -levyllä Alice Cooper palasi nuoruutensa vaikutteisiin ja Detroitin garage rock -soundiin. Vastaavaa lienee kuultu Cooperin toimesta viimeksi 1960-luvulla.
Pari vuosikymmentä sitten laulaja osasi vielä yllättää ja soundi kulki kahden albumin intervalleissa, ”The Eyes Of Alice Cooper” on yhtä vahvasti autotallirock-levy kuin vuoden 2000 ”Brutal Planet” teollisuusmetallikiekko. Vastaavasti vuonna 2005 seurannut erinomainen ”Dirty Diamonds” toi mukaan monipuolisempaa ulosantia kuten ”Brutal Planetin” jatko-osa ”Dragontown” teki.
Jotkut juhlivat Cooperin paluuta vuosikymmenien takaiseen materiaaliin pelastajan toisena tulemisena. Tätä symboloi albumin nimen kautta laulajan silmämeikkien tuherrus Woodstock-kauden tyyliin. Tosiasiassa ”The Eyes Of Alice Cooper” on 2000-luvun albumi äänimaailmaltaan, Alicen tulkinnan osalta sekä taustayhtyeen siloiteltua esitystä myöten.
Godsmackin tuolloin suhteellisen tuoreet menestyslevyt tuottanut Mudrock on palkattu kehiin, ja tekee työtä käskettyä, kaikua ja volyymia riittää, mutta 35 vuoden takaista rätinää tuskin lainkaan. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla 1970-luvun Alice Cooper -yhtyettä ja Bob Ezriniä tässä yhteydessä, olisiko uutta virtaa saatu tätä kautta puhallettua mukaan?
Näissä muusikoissa tai Mudrockin tuotannossa ei itsessään ole mitään vikaa. Soittajien meriitit ovat millä mittapuulla tahansa kovaa luokkaa. Eric Singer siirtyi lopullisesti takaisin Kiss-riveihin seuraavana vuonna, mutta ehti vielä tälle levylle mukaan. Hänen rumputyylinsä on aina nautittavaa kuultavaa ja tuo yleensä tervetullutta raskautta kehiin. Yhä Cooperin yhtyeessä vaikuttavat kitaristi Ryan Roxie ja basisti Chuck Garric tulevat Guns N’ Roses -koulukunnan leiristä, mutta heillä on soitossa riittävästi alkuperäisen Alice Cooper Bandin henkeä. Samaa sarjaa edustaa toinen kitaristi Eric Dover.
Kaiken päällä Alice laulaa materiaalin ohjaamana vahvasti ja suoraviivaisesti, eikä ”Be With You Awhilen” pikkunättiä tunnelmointia lukuunottamatta balladeja tai kieroja kummitustarinoita kuulla. ”This House Is Hauntedia” en jälkimmäiseksi laske. Sarkasmia viljellään, vaikka todelliset neronleimaukset jäävät puuttumaan.
Taustamusiikkina tämä toimii hyvin, mutta biisien osalta loppujen lopuksi on hyvin vähän kerrottavaa. ”Detroit City” kierrättää kaikki kliseet mitä kuviteltavissa on masentavasti nimeämällä Cooperin kollegoja raskaan musiikin esihistoriasta. Olisi nyt mieluummin versioinut giljotiinin valossa vaikka Bobby Baren saman nimisen kantriklassikon 1960-luvulta, mutta tämä Cooperin oma valju Detroit-tribuutti on nauhoitettu vielä uudelleen viime vuosina. Kitarassa tässä versiossa toki vierailee Wayne Kramer.
Kappaleet ovat pääasiassa 2–3 minuutin rypistyksiä, jotka eivät erityisesti säväytä, nosta päätään Cooper-klassikoina tai herätä kuulijassa suurta mielenkiintoa. Ei ”The Eyes Of Alice Cooperin” tahtiin suoranaisesti nukuta, mutta levy jää väjäämättä kehnompaan kategoriaan Alicen mittavassa tuotannossa. Ennen kaikkea se oli pettymys paikoitellen jopa loistavalle tasolle nouseen ”Dragontownin” jälkeen.
6½/10
Ville Krannila
1.What Do You Want From Me
2.Between High School & Old School
3.Man Of The Year
4.Novocaine
5.Bye Bye Baby
6.Be With You Awhile
7.Detroit City
8.Spirits Rebellious
9.This House Is Haunted
10.Love Should Never Feel Like This
11.The Song That Didn’t Rhyme
12.I’m So Angry
13.Backyard Brawl
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}