Aina yhtä hurmaava, rockabillyä, hard rockia ja countryakin yhdistelevä ruotsalainen Fatboy kunnioitti jälleen Suomea läsnäolollaan. Vuonna 1996 perustettu viisikko juhlistaa tänä vuonna kunnioitettavaa 30-vuotista taivaltaan, ja syyskuun Suomen-kiertue ulottui Tampereelle, Helsinkiin, Jyväskylään ja Vaasaan.
Olen kokenut vuosien varrella monet yhtyeen Suomen-keikat ja tiesin jo Helsingin G Livelabin ovista sisään astuessani, että pettymyksen mahdollisuus on melko olematon. Fatboy on allekirjoittaneen kirjoissa yhtye, joka ei yksinkertaisesti osaa tehdä heikkoja kappaleita. Kitaristi Hannu ”Rockabillyn Kerry King” Kiviahon riffi- ja sävellyskynä sekä vokalisti Thomas ”Pegge” Pareigisin uskomattoman sielukas tulkinta nostavat Fatboyn sfääreihin, joista lähes kaikki yhtyeet voivat vain haaveilla.
Jos Fatboyta kelpaa kuunnella levyltä, ovat yhtyeen keikat yhtä lailla uniikkeja elämyksiä iästä tai musiikkimausta riippumatta. Bändin rytmit uppoavat saumattomasti jopa kaltaiselleni metallilla marinoidulle yksilölle. Viehätyksen syytä ei tarvitse kauaa hakea: riffivetoisia kappaleita tukevat Jan Lissnilsin komeasti soiva steel-kitara, rumpali Johan Svenssonin kellontarkka nakutus sekä kokoonpanoon palanneen, lahjakkaan basisti Thomas ”Kakan” Schuldtin stoalainen habitus. Fatboyn tapauksessa myös vuosien yhteissoitto näkyy ja kuuluu etenkin keikoilla.
Fatboy työstää juhlavuotensa kunniaksi uutta albumia, ja G Livelabin keikalla kuultiin suurimpien suosikkien, kuten ”Overdrive”, ”Bad News From Pretty Red Lips”, ”What Would Elvis Do?”, ”Touch of Blue” ja ”Mercy Mercy”, lisäksi myös materiaalia tulevalta levyltä. Uusien kappaleiden perusteella on lupa odottaa jälleen täysipainoista ja ennen kaikkea Fatboylta kuulostavaa albumia. Yhtye ei vaikuta kolmen vuosikymmenenkään jälkeen olevan kiinnostunut pistämään pillejä pussiin – ja hyvä näin.
Vierailin itse ensimmäistä kertaa Helsingin G Livelabissa. Paikka osoittautui varsin viehättäväksi ja sympaattiseksi keikkamestaksi istumapaikkoineen, ja intiimi tila sopii varmasti erinomaisesti monenlaisiin konsertteihin. Loppuunmyydyllä Fatboy-keikalla tunnelma kääntyi kuitenkin paikoin ahtauden puolelle. Yleisöä oli runsaasti, liikkumavaraa niukasti ja lavan edessä sijaitsevat kaksi massiivista kaiutinta yhdessä salin paksujen tolppien kanssa peittivät näkyvyyttä melko tehokkaasti. Fatboyn kaltainen yhtye olisi ansainnut hieman enemmän tilaa ympärilleen – ja yleisö hieman paremman mahdollisuuden nähdä, mitä lavalla tapahtuu.
Harmikseni jouduin aikataulusyistä missaamaan encore-biisit, joiden joukossa olisi ollut oma ikisuosikkini ”Last Train Home”. Life is hard, mutta tällä kertaa oli hyväksyttävä kohtaloni ja poistuttava paikalta ennen viimeisiä säveliä.
Fatboy osoitti jälleen kerran, miksi yhtye on rakentanut Suomeen vuosien aikana poikkeuksellisen uskollisen kuulijakunnan. Kolmen vuosikymmenen jälkeen soitossa ei kuulu minkäänlaista leipääntymistä, vaan lavalla on edelleen viisikko, joka tietää täsmälleen, miltä hyvän rock’n’rollin pitää kuulostaa. Uskallan väittää, että illasta jäi niin vanhoille diggareille kuin uusille kuulijoillekin melkoinen nälkä kuulla lisää ruotsalaista laatuosaamista.
