Jo 1974 debyyttinsä julkaissut rock-legenda Kiss saattoi kauppoihin toistaiseksi uusimman (todennäköisesti myös uransa viimeisen) studiolevyn ”Monster” lokakuussa 2012.
Kymmenen vuotta myöhemmin on tämän Kiss-fanin aika palata kyseisen levyn pariin ja tarkistaa olisiko ”Monster” pitänyt ottaa vuosien varrella tarkempaan syyniin. Kuten kolme vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjänsä ”Sonic Boom”, myös ”Monsterin” tuotannosta vastasi nokkamies Paul Stanley, apunaan Greg Collins. Toinen yhdistävä tekijä oli myös se, ettei bändi käyttänyt biisinteossa apunaan lainkaan ulkopuolisia säveltäjiä.
Albumi käynnistyy todella komeasti ensimmäisellä sinkkujulkaisulla, eli Stanleyn laulamalla ”Hell Or Hallelujahilla”, joka rokkaa komean riffinsä voimin hyvin 1970-luvun Kissin hengessä, biisin vyöryessä eteenpäin vastustamattomasti nivutaive edellä.
”Wall Of Sound” päästää Gene Simmonsin irti, Genen kutsuessa tutun demoni alter-egonsa mukaan bileisiin, joiden lopputuloksena on asiallinen rokkari. ”Freak” oli Genen tarinan mukaan alunperin tarkoitus olla Stanleyn ja Lady Gagan duetto, mutta jostain syystä tämä ei toteutunut ja kappaleen laulaa Stanley yksin. Biisi on pätevä rokkari ja kuuluu ehdottomasti levyn parhaiden esitysten joukkoon.
”Back To The Stone Age” päästää jälleen Genen irti kappaleessa, joka on rakennettu tuttujen Simmons-maneereiden ympärille, eli yksinkertainen tarttuva riffi, jonka päälle Gene sylkee rockin ilosanomaa.
Aloitus on ollut tasokas, mutta tämän jälkeen ”Monsterin” ote herpaantuu. ”Shout Mercy” menee ohitse nopeasti, kuulijan huomion jakautuessa toimivan riffin ja Stanleyn vuotavalta kuulostavan äänen välillä. Vuosien varrella mies on kärsinyt tunnetusti ääniongelmista ja kyllä nämä ongelmat tuntuvat kuuluvan myös levyllä, vaikka tenori puskee yhä ilman pelkoa lähes hajoamispisteeseen.
Kuten ”Shout Mercyn”, myös ”Long Way Downin” laulaa Stanley ja kappaleeseen sopii samat sanat kuin edeltäjäänsä, vaikka plussaa on pakko antaa rehellisestä retro-Kiss otteesta. ”Eat Your Heart Out” käynnistyy komeasti a capella-laululla. Lehmänkellon sävyttämä Eric Singerin komppi ja Simmonsin ei-niin-hellän ensirakastajan otteella laulama kappale on jälleen tutun kuuloinen aikamatka 1970-luvun Kissin maailmaan, Tommy Thayerin alkuperäisen Kiss-kitaristi Ace Frehleyn suuntaan kumartavan soolon kruunatessa biisin. Itse en tosin muista käyttikö muuten Ace koskaan Kiss-sooloissaan wah wahia? Käytti tai ei, tähän biisin wah wah istui mainiosti.
”Devil Is Me” jatkaa Genen tutkimusmatkaa alter egonsa maailmaan. Valitettavasti kappale on korkeintaan keskinkertainen sovitus. ”Outta This World” ja vokaaleissa soolokitaristi Thayer, uhka vai mahdollisuus? Kiss käytti tunnetusti lauluissa kokoonpanonsa koko arsenaaliaan rumpali Peter Crissiä ja Ace Frehleytä myöten. Vaikka Frehley oli laulajana bändin heikoin lenkki, miehen lakoninen tulkinta toi mukavaa lisäväriä levyille ja lienee sama ajatus on ollut takana, kun Thayer päästettiin päälaulajan rooliin. Toki yhtye teki saman ratkaisun jo ”Sonic Boomilla”, joten ns. yllätysmomentti oli jo käytetty. Thayer on Acea parempi laulaja, mutta kappaleen avaruusteemalla flirttailut saavat taatusti paatuneet Frehley-fanit arvioimaan onko kyseessä pyhäinhäväistys. Pyhäinhäväistys tai ei, niin kappale on selkeästi ”Monsterin” parempaa keskitasoa.
Thayerin vokalisoinnin jälkeen vuoroon pääsee monien fanien mielestä Kissin tämän hetken paras laulaja, eli rumpali Singer. Jos silmät sulkee ja antaa mielikuvituksen lentää, voisi biisin kuvitella bonusbiisiksi ”Rock And Roll Over” (1976) klassikolle, sillä sen verran letkeästi kappale groovaa 1970-luvun Kissin hengessä.
Vuorossa on ”Take Me Down Below” ja kappaleen sanoma on juuri sitä itseään, Genen kutsuessa partneriaan vienosti:
”I told her that I had a submarine, She said I know exactly what you mean.
I told my ship was ready to ride. She touched my heart, when se touched my thigh.”
”Monsterilla” Kiss toi jo aiemmin tuulahduksia menneisyydestään ja sinne kuuluivat yhtenä elementtinä Genen ja Paulin yhdessä laulamat biisit (”Shout It Out Loud”, ”Let Me Know”, ”She”). ”Take Me Down Below”:lla tämä elementti päästetään taas irti, Paulin vastatessa kappaleen toisen säkeistön laulusta. Kun Genellä oli sukellusvene, jatkoi Paul samalla ”kostealla” linjalla.
”She took my finger, here’s a button to press. I Raised my thang and she dropped her dress. I’ll take you on a cruise you’ll never forget. She said we better move, cause I’m already wet.”
Lyriikat ovat juuri sitä itseään, mitä me nuoruutemme Kissin parissa viettäneet olemme tottuneet odottamaan bändiltä. Vertailuna voisi käyttää vaikka Genen ajatus halon tunkemisesta kaminaan (”Burn Bitch Burn”, ”Animalize”) tai Paulin pyytäessä vetämään lemmenpyssynsä liipaisinta (”Love Gun”), joten pakko tästä on Kiss-fanin jopa vuonna 2022 tykätä, oli se sitten poliittisesti korrektia tai ei. Onneksi tarttuvalla kertosäkeellä varustettu kappale on myös sävellyksenä levyn ehdotonta eliittiä, joten biisin viehätys ei perustu pelkkään – kutsutaan sitä vaikka – lyyriseen ilotulitukseen. ”Monsterin” viimeisenä biisinä kuullaan Stanleyn laulama mitäänsanomaton ”Last Chance”, joka jää auttamatta heikoksi esitykseksi edeltäjänsä jälkeen.
Kuuntelin ”Monsterin” muutaman kerran läpi todella pitkän ajan jälkeen tätä arviota tehdessä. Rehellisesti sanottuna en muistanut biiseistä muita, kuin ”Hell Or Hallelujahin”, mikä kertoo korutonta tarinaa siitä kuinka paljon tätä albumia olen vuosien varrella kuunnellut.
12 rokkibiisiä on paljon ja itse mietin, että olisiko levylle pitänyt ujuttaa sekaan se pakollinen balladi. Tosin Paul Stanley aikoinaan mainitsi, että albumi on pelkkää rokkia, jolle balladit eivät kuulu. Materiaali tasapainoilee harmittavan keskinkertaisen ja hyvän välimaastossa. Ainoa puhdas helmi on levyn avausraita, vaikka muutama muu pätevä biisi levylle on myös onneksi päätynyt.
Joku voi olla myös sitä mieltä, että soundimaailma ja materiaali on tehty liikaa 1970-luvun Kiss-fanit mielessä, mutta minua tämä ei suuremmin häiritse. Ei tämä klassikko ole, mutta selkeästi ”Monster” on muistikuvaani parempi Kiss-levy.
7-/10
Ilkka Järvenpää
1. Hell Or Hallelujah
2. Wall Of Sound
3. Freak
4. Back To The Stone Age
5. Shout Mercy
6. Long Way Down
7. Eat Your Heart Out
8. The Devil Is Me
9. Outta This World
10. All For The Love Of Rock And Roll
11. Take Me Down Below
12. Last Chance
Vankasti kasarihevin, AOR:n ja ns. classic rockin suuntaan kumartava oululainen vanhempi herrasmies. Elämä pyörii pitkälti perheen, musahommien, siviilityön ja kuntoilun ympärillä. Harrastuksiin kuuluu elokuvat, englannin valioliiga, lukeminen, sekä hyvä ruoka ja juoma.
 Metalliluolan arvio, Ilkka Järvenpää.){kind=link}