Kaikkien kitaraan koskeneiden alitajunnan tuolla puolen uivan Symphony X:n julkaisut ovat aina mielenkiintoisia, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä jokseenkin arvovaltainen kokoonpano on jälleen puntannut uuden julkaisun nautittavaksemme. Asiaan vihkiytymättömille todettakoon, että uusien levyjen julkaiseminen ei suinkaan enää viime vuosina ole ollut itsestäänselvyys tälle teknisemmän heavyn uranuurtajalle, erinäisten projektikuvioiden viedessä suurimman huomion bändin henkisestä palstatilasta. Tosin varsinaista luovuuden manttelia kantava Michael Romeo on tainnut pysyä kastissaan tämänkin turmeluksen aikana jokseenkin hyvin. Hyvä niin, sillä uusin luomus jatkaa sitä matkaa, jonka bändi pitkän uransa aikana on jo luonut ja tulee todennäköisesti edelleen luomaan.
Ryhmän edellinen levy ”Iconoclast” oli yhtyeen tuotannossa selkeä tyylillinen vedenjakaja, jonka musiikillista polkua seurataan myös ”Underworldissa”, muttei siinä määrin kuin voisi olettaa. Otin tehtäväkseni haistella muodostuuko kokonaisuudesta tyylien kakofoniaa vai toisiinsa saumattomasti nivoutuvaa tarinan sinfoniaa, jota Symphony X on tyypillisesti pystynyt tarjoamaan.
Yleisesti todettakoon, että ”Underworld” on teemalevy, kuten itseasiassa monet aiemmatkin bändin julkaisut. Nyt löyhän teemamme matkan määränpää on kuitenkin Symphony X:n mittapuulla mitattuna huomattavasti syvemmissä maisemissa kuin aiemmin – kohteena on tällä kertaa sarvipäiden paratiisi, manala.
Kuten tähän genreryhmän tapoihin kuuluu, avataan albumi ”Overturella”. Tämän humpan X osaa kuin Homeros heeroksen, ja niinpä luvassa on oiva johdattaja ”Nevermoreen”, joka pärähtää tututusti suoraan johdannon jatkeeksi. ”Nevermoren” ensitahdeista alkaen käy selvästi ilmi tuotosten sukulaisuus ”Iconoclastiin” – riffit ovat aiempaa tuotantoa synkempiä, Russell Allenin lausunto hänen nykytyylin mukaisesti ”rosoista”. Todettakoon kuitenkin yllätysten välttämiseksi jo heti alkuun, että alimpiin kadotuksen kerroksiin ei tällä levyllä musiikillisesti vajota, vaikkakin sanoma helvetin kerroksista kertovaa onkin.
Levyn nimikkokappale ”Underworld” jatkaa saumattomasti siihen mihin ”Nevermoressa” jäätiin – tuttua, laadukasta Romeon riffittelyä, johon Allenin omitakeinen lausunta tuo sen viimeisen silauksen. ”Without You” puolestaan edustaa ”pakollista” rauhallista henkirakoa ja onhan siinä ikivihreä kanadalainen Bryan Adams ollutkin ”lainaamassa” peruskierron kappaleeseen.
Levyn keskivaiheen ”Kiss Of Fire” on rankka palautus ”Without Youn” jälkeisistä silkkikerroksista, sillä kyseinen raita liikkuu mielestäni muutenkin Symphony X:lle poikkeuksellisen tiukalla ja raskaalla alueella. Levyn puolimatkan krouviin tultaessa saavutaan muutenkin albumin käännekohtaan, jonka viimeisenä alkuosan kuolon korskahdusten airueena toimiva ”Kiss Of Fire” tuo omanlaisensa 1990-luvun suuruuksien syviin vesiin johdattavan kliimaksin.
Välitilinpäätöksenä arvioiden, on levyn alkuosa diabolisemmista riffeistä huolimatta edelleen tuttua Symphony X tuotantoa. Jatkumo ”Iconoclastiin” on selkeä ja johdonmukainen.
Saavuttaessa albumin jälkipuoliskolle hyväillään kuulijaa muutoksen tuulilla. Levyn ”kakkospuoli” käynnistetään ”Charonilla”, joka ei vielä sinänsä äkkikuulemalta eroa alkupuoliskon raidoista, mutta hetkellinen perehtyminen paljastaa kuitenkin sisuksiltaan toisenlaisen pedon. Hörökorvaiset kuulijamme tunnistavat yhtymäkohdat todennäköisesti heti, meille hitaammille se vaatii hetkisen perehtymistä. Joka tapauksessa siirtymä on selkeä ja seuraavat kappaleet vain korostavat muutosta. Levyn loppuosuus nimittäin kuljettaa kuulijaa ajassa taaksepäin, loppua kohden kiihtyvällä vauhdilla. Vahva, selkeästi vanhempaan Symphony X tuotantoon loppuosuutta leimaava tunne on säilynyt allekirjoittaneella ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien, enkä ole onnistunut sitä sittemmin karistamaan. Muutos on kuultavissa mielestäni miltei kaikessa, myös ”Allenissa”, jonka otteissa kuulee myös paljon miehen syrjähypystä Adrenaline Mobista tuttuja sävyjä.
”To Hell And Back” edustaa albumin mammuttiosastoa yli yhdeksän minuutin kestollaan ja tähän mahtuu levyn hengenmuutoksen mukaisesti osia, jotka muistuttavat niin ”menneestä” kuin ”nykyisestä”. ”In My Darkest Hour” sekä ”Run With Devil” ovat loistavia osoituksia Romeon kirjoitustaidoista. Mies on onnistunut loihtimiaan ehkä hieman kevyemmistä eväistä jopa levyn parhaita kipaleita. Tyylillisesti huomioitakoon, että Adrenaline Mobin ystäville löytyy myös näiden kappaleiden kertseistä runsaasti ”Allen herkkua” mutusteltavaksi. Todellinen helmi on kuitenkin ”Swan Song”, joka on kuin aikamatka kultaiseen menneisyyteen. Aivan kuin ”Odyssey” olisi saanut paljon kaipaamani jatko-osan. Tunnelma on identtinen kuin vuonna 2002 julkaistussa heavyhistorian parhaimpiin kuuluvassa 24-minuuttisessa eepoksessa. Tämä iloittelu ei kuitenkaan valitettavasti kestä kuin vajaan kolmanneksen edeltäjästään.
”Underworldin” tilinpäätöksessämme on todettava, että Romeo on jälleen onnistunut luomaan kuulijalle mielenkiintoisen kokonaisuuden, jonka parissa viihtyy lukuisia kuuntelukertoja. Hän on jälleen osoittanut olevansa loistava kirjoittaja siinä(kin) mielessä, että hänen sävellyksensä saavat kuulijan tempautumaan käsiteltävään teemaan hyvinkin syvällisesti ja soittimien välittämästä musiikista kirjoittajan tarkoittama sanoma on aistittavissa, vaikkei sanoja kuuntelisikaan. On myös mainittava, että vaikka teos onkin jossain määrin musiikillisesti kaksijakoinen, on se paloineen hyvin yhteensopiva kokonaisuus ilman tunnelmallisen kitkan häivää.
Kaikkinensa ”Underworld” on Symphony X -tuotantoa tuntevien pakko-ostos ja muillekin ehdottomasti kokeilukierroksen ansaitseva levy. Henkilökohtaiseen parhaan Symphony X albumititteliin tämä ei tee muutosta, vaikka varsin loistava albumi onkin.
Toivotan teidät kaikki Danten helvettiin Symphony X:n ”Underworldin” seurassa!
8+/10
Toni Hirvonen
1. Overture
2. Nevermore
3. Underworld
4. Without You
5. Kiss Of Fire
6. Charon
7. Hell And Back
8. In My Darkest Hour
9. Run With The Devil
10. Swansong
11. Legend
Levyarviot.
 Metalliluolan arvio, Toni Hirvonen. ){kind=link}