Lähestulkoon 20 vuotta sulaa rautaa tahkonut Primal Fear on nostanut itsensä tänä aikana Saksan hevimetalli-yhtyeiden kirkkaimpiin nimiin. Jo heti yhtyeen perustamisvuonna 1997 tavaramerkkeihin iskostui jämäkkä kitarointi, vokalisti Ralf Scheepersin korkea ulosanti ja kotka, joka koristaa jokaista albumin kantta. Kotka myös seikkailee yhtyeen kappaleiden sanoituksissa säännöllisesti metaforan muodossa. Matkan varrella on pieniä henkilöstön vaihdoksia tapahtunut, mutta yhä alkuperäisestä kokoonpanosta kelkassa ovat Scheepers ja basisti/tuottaja Mat Sinner. Yhtye on nakuttanut levyjä ulos keskimäärin joka toinen vuosi, eli tammikuussa kuluvaa vuotta julkaistu täyspitkä ”Rulebreaker” on jo yhtyeen 11. studioalbumi.
Albumilta oli lohkaistu ulos ennen levyn julkaisemista sen viisi ensimmäistä kappaletta, “Angels of Mercy”, ”The End is Near”, “Bullets & Tears”, nimikkokappale “Rulebreaker” ja “In Metal We Trust”. Tämä on jokseenkin mautonta, varsinkin niille jotka odottavat sitä fyysistä mallia. Tosin kappaleet voi aina jättää suosiolla kuuntelematta. Nämä raidat eivät tarjoile mitään yllätyksiä, oikeastaan ne on kuultu jo aikaisemmin monessakin mielessä.
Yhtye on vuosien saatossa pystynyt rakentamaan omasta tyylistään luopumatta loistavia biisejä. Kitarariffittely on hienoa kuunneltavaa ja Ralfin vokaalit selkeitä ja jämäköitä, mutta levyn alkutaipaleella korkeat lauluosuudet pysyvät piilossa. Mieleeni juolahtaa eittämättä ajatus, että kovaksi Judas Priest-faniksi tunnustautunut Scheepers säästelee ääntään. Ettei kävisi samoin kuin Rob Halfordille, eli vanhemmiten korkeiden vokaaliosuuksien esittäminen tyylipuhtaasti olisi lähestulkoon mahdotonta. Vuonna 2007 Steel Mill-sivuston haastattelussa Ralfilta kysyttäessä kuinka hän pitää äänijänteitään kunnossa vaativien vokaalien suorittamiseen, vastasi herra “juomalla paljon bisseä”, sekä ainoastaan makailemalla. Kaverin ulkoista habitusta seuraamalla on täysin selvää, että turha oluen lipsuttaminen ja makailu eivät ole salilla käyntiä estäneet ja ääni on pysynyt kunnossa.
Albumilla sen nimen mukaan sääntöjä rikotaan ainoastaan sanoituksissa, joissa astutaan taistelemaan maailmaa vastaan ja joukkuekaveri tulee vuoroin yläkerrasta ja vuoroin manalasta. Mutta myös biiseistä itsestään löytää paholaisen, jonka kanssa on elettävä. Kitaraosastolla selkeitä muutoksia on tapahtunut parempaan suuntaan. Vuonna 2007 yhtyeestä lähtenyt Tom Naumann on nyt tälle uutukaiselle palannut pelaavaan kokoonpanoon. Mies täydentää soundia kuusikielisen osalta yhdessä Alex Beyrodtin ja Magnus Karlssonin kanssa. Kolme kitaristia tekevät albumilla loistavaa työtä ja Mat Sinner on onnistunut tässä kohden täydellisesti.
Aluksi kaikuluotaimeni ulottumattomiin kulkeutui ainoastaan rumputyöskentely, myöhemmin siihenkin enemmän keskityttyäni moitittavaa ei löydy, vaikka kolme kitaristia ja Scheepers jättävätkin kyseisen instrumentin varjoonsa. Toki asiaan vaikuttaa sekin, että rumpali Randy Black on nostanut kytkintä ja lyhyen Aquiles Priesterin tuurausstintin jälkeen uusi mies Francesco Jovino on ajettu hiljaa, huomaamatta ja lempeästi sisään yhtyeeseen. Hyvin on homma tältäkin osin hoidettu.
Levyn alkupuoliskon jälkeen alkaa tapahtua ja kunnolla. Kuudentena raitana ilmoille kajahtaa “We Walk Without Fear”. Puolitempoinen kappale on eeppinen tarina omista virheistä, pelkojen käsittelystä ja niistä ylitsepääsemisestä. Biisi tuo mieleen yhtyeen vanhemman vedon “Diabolus” albumilta ”Seven Seals” (2005). Kappaleen kitarasoolo alkaa lyhyellä akustisella versiolla ja jatkuu sähköisen mallin riffillä, perään tempoa nostetaan ja nopea kitarasoolo ajetaan sisään Nightwish-tyylisellä kuorolla. Soolon pituudeksi tulee kolmisen minuuttia, itse kappaleessa ovi sulkeutuu 10 minuutin ja 45 sekunnin kohdalla, mikä tekee siitä yhtyeen historian pisimmän raidan. Yleensä näin pitkistä veisuista löytyy ylimääräistä veistämistä, mutta näitä kohtia ei tästä vedosta löydy.
“The Devil In Me” on puolestaan ehdotonta Primal Fear -eliittiä. Rauhallinen raita alkaa rumpujen paukkeella ja hienolla kitaramelodialla joka hiljenee antaen sijaa Ralfin laululle Sinnerin tahkoessa bassolla rytmiä. Kappaleen loppuun on sijoitettu melodian mukainen hoilaaminen, mikä on todennäköisesti tehty liveyleisön huudattamista varten, tämän toivon kuulevani seuraavalla keikalla. Tämän jälkeen viimeisetkin pölyt hyllyiltä tyhjentää “Constant Heart”. Mikäli edellinen kappale oli liian rauhallinen, niin tämä on sitten jo huomattavasti ripeämpi kipale. Täydellinen kitarariffi ja mukaan saadaan vihdoin Ralfin kiljuminen, käsissä on jälleen kultakimpale. Kertosäkeessä ei käy epäselväksi mistä kappaleesta on kyse, sisältäen ainoastaan sen nimen, jonka Scheepers tulkitsee korkealta ja kovaa.
Jotta saadaan näiden muutaman edellisen kappaleen aiheuttama sukkien jalassa pyöriminen tasoitettua niille kuuluville paikoille, kehiin astuu levyn “pakollinen” balladi, “The Sky Is Burning”. Varsinaisesta itkurainasta ei ole kyse, vaan jämäkän rauhallisesta tulkinnasta jossa taivas on liekeissä. Vajaan 52-minuuttisen albumin päättää “Raving Mad”. Tästä löytyy Scheepersin korkeampaa tulkintaa, joten albumilla kaveri lämpenee selkeästi loppua kohden.
Toimituksen käsittelyssä oli tällä kertaa levystä CD/DVD-versio. Tästä paketista löytyy kaksi bonuskappaletta, “Final Call” ja “Don`t Say You´ve Never Been Warned”. Näistä ensimmäinen on melko nopea ja vedossa on hieman jopa thrash-vivahteita. On positiivista huomata, että bonusraitoihin laitetaan jotain erikoisempaa. Myös toinen bonusbiisi toimii mukavasti.
Deluxe-versiosta löytyy vielä bonus-DVD, joka sisältää musiikkivideot kappaleista ”Angels Of Mercy” ja ”The End Is Near” sekä Making of-dokumentti. Bändin musiikkivideot eivät ole koskaan olleet mitään oskarin arvoisia suorituksia. Yhtye on aiempaan verrattuna hieman tsempannut näissä pätkissä, mutta tuskin näitä tulee kovin usein väijyttyä. ”Making of”- clipissä yhtyeen jäsenet kertovat ainoastaan kuulumisiaan kuvauspaikalta. Yhtyeen faneille tämä deluxe-versio on pakkohankinta muutaman euron ylimääräiseen hintaan, mutta niille joille bändi ei vielä ole kovinkaan tuttu, perusversio albumista tarjoaa kaiken olennaisen.
”Rulebreaker”-albumia miinusmerkkiseen lokeroon siirtää ainoastaan se, että osa kappaleista kuulostaa jo aikaisemmin kuulluilta. Plussaa saa loistavasti hommat hoitava kolmen kitaristin porukka sekä laulaja Ralf Scheepers, jonka vokaalit toimivat kuin se junan vessa. Kaveri on vuosien saatossa kehittynyt omalla alallaan selkeästi, kiitos tästä kuuluu mitä ilmeisemmin sille oluelle. Ehkäpä se suurin onnistuja on kuitenkin Mat Sinner, jonka tuottama tämäkin albumi on. Mikäli albumin “produced by”-kohdassa komeilee Sinnerin nimi, niin levy on syytä hankkia. Soundipuolen epäonnistuminen lienee tällöin hyvin epätodennäköistä.
8½/10
Jussi Krannila
1. Angels Of Mercy
2. The End Is Near
3. Bullets & Tears
4. Rulebreaker
5. In Metal We Trust
6. We Walk Without Fear
7. At War With The World
8. The Devil In Me
9. Constant Heart
10. The Sky Is Burning
11. Raving Mad
12. Final Call (bonus)
13. Don’t Say You’ve Been Warned (bonus)
Järvenpään Robin Hood, sijoittaa rahansa pienempien bändien fyysisiin levyihin. Genre suhteellisen laaja, aina rockista death metalliin. Parhaiten uppoaa perinteinen metalli tarttuvien melodioiden kera. Vapaa-aika ja harrastukset jotka ovat hyvinkin rajalliset kuluvat pääsääntöisesti mökillä kaikenlaiseen puuhasteluun, kalastuksesta puiden pilkkomiseen. Parasta mitä on: Kesäyöt, olut ja Heavy Metal! 🤘
 Metalliluolan arvio, Jussi Krannila.){kind=link}