[three_fourth]
Italialaisen melodisen metallin suurlähettiläs Lacuna Coil on elänyt viimeisten kahden vuoden ajan muutoksen aikoja usean yhtyeen pitkäaikaisen jäsenen lähdettyä kuvioista. Sekä rumpali Cristiano Mozzatti että kitaristit Cristiano Migliore ja Marco Biazzi jättivät yhtyeen ennen sen uusimman albumin äänitysten alkua. Albumi saatiin kuitenkin kasaan ja se kantaa nimeä ”Delirium”. Liekö nimi viittaus bändin läpikäymiin muutosten ja sekavuuden aikoihin, tiedä häntä. Itse levy on nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin houretilaa; Lacuna Coil pysyy Deliriumilla tyylilleen uskollisessa, suoraviivaisen melodisessa metallissa.
Ensi kuulemalla Delirium yllättää positiivisesti raskaudellaan. Merkkejä yhtyeen musiikin muuttumisesta raskaampaan suuntaan oli havaittavissa jo edellisellä, 2014 julkaistulla ”Broken Crown Halolla”, ja samalla tiellä on pysytty edelleen. Mieslaulaja Andrea Ferron örinä on otettu vahvemmaksi osaksi bändin musiikkia. Lisäksi myös rummut ja kitarat on viritetty entistä matalammalle ja aggressiivisemmalle taajuudelle. Edellä mainitut elementit sopivat mainiosti yhteen naispuolisen laulajan ja yhtyeen johtotähden, Cristina Scabbian, kauniin kuulaan äänen kanssa. Jo levyn avausraita ”The House of Shame” yllättää rajuudellaan ja voittaa puolelleen varmasti myös jokaisen fantasiafanin Lord of the Ringsin maailmasta tutuilla alku- ja loppumelodioillaan. Kyseinen kappale toimiikin erinomaisena pelinavaajana ja suunnannäyttäjänä loppulevylle.
Koko Deliriumin alku onkin täysillä kierroksilla eteenpäin paahtamista. Erityismaininta annettakoon nelosraidalle ”Blood, Tears, Dust”, joka voisi menonsa puolesta olla ”The House of Shamen” jatko-osa. Kappale tarjoilee lisäksi yhden albumin kauneimmista kertosäkeistä, jossa Scabbian ääni pääsee toden teolla oikeuksiinsa. Levyn ensimmäinen suvantovaihe koittaa vasta balladin ”Downfall” kohdalla. Kappaleen sinfoniset elementit tuovat sille mahtipontisuuden tuntua ja kappale saakin allekirjoittaneen mielestä myös albumin parhaan balladin viitan. Sitä seuraava ”Take Me Home” on piristävän erilainen kappale alun lastenlorurallatuksineen ja tarttuvine kertosäkeineen. Kappale toimii hyvänä puolivälin vedenjakajana, joka auttaa pitämään mielenkiinnon korkealla myös loppualbumia kohtaan.
Deliriumin loppupuolisko jatkaa lähes yhtä kovilla kierroksilla kuin sen alkupuolikin. Löytyypä sieltä koko albumin kenties raskain kappalekin, ”Ghost In The Mist”. Sen örinäosuuksia ja raskaina runnovia kitaroita kuunnellessa ehtii jo hetkeksi miltei unohtaa mistä bändistä olikaan kyse; mieleen nousee lähinnä melodinen death metal. ”Ghost In The Mistin” jälkeen menoa rauhoittaa levyn toinen balladinomainen kappale, ”My Demons”. Raskautta ei tästäkään kappaleesta sen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta puutu.
Delirium on vahva ja toimiva kokonaisuus, joka edustaa osin tuttua ja turvallista Lacuna Coilia, mutta höysteenä on myös uusia virkistäviä tuulia, jotka tuovat levylle syvyyttä ja moniulotteisuutta. Albumi kestää useammankin kuuntelun, suorastaan vaatii sitä. Yhtye osoittaa kestävänsä miehistönvaihdokset ja kykenevänsä niistä huolimatta tuottamaan itsensä kuuloista musiikkia. Vaikka ”Ultima Ratio”, viimeinen argumentti, onkin tämän albumin kohdalla lausuttu, ei näin varmastikaan ole itse yhtyeen laita.
9/10
Alissa Juote
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
The House Of Shame
Broken Things
Delirium
Blood, Tears, Dust
Downfall
Take Me Home
You Love Me ‘Cause I Hate You
Ghost In The Mist
My Demons
Claustrophobia
Ultima Ratio[/one_fourth_last]
Levylautasella soi raskaamman musiikin osalta lähinnä black metal, Volbeat sekä Metallica. Läheinen suhde myös 90-luvun death metaliin. Levyhyllyjä täyttävät myös itärannikon hip hop - albumit. Työstä ja musiikista jäävä vapaa-aika kuluu kuntosalilla, lätkäkaukalossa, fudiskentän reunalla sekä customoidulla harrikalla kruisaillessa. Harrastuksiin lukeutuvat myös elokuvat, tv-sarjat, vinyylit ja lukeminen. - Fire Walk With Me-
 - levyarvio. Alissa Juote, Metalliluola.){kind=link}