Dissection – Storm of the Light’s Bane (1995)

[three_fourth]90-luvulla metallimusiikki yleisesti kärsi jonkinasteisesta alennustilasta. Aina rakkaan länsinaapurimme tontilla kuitenkin kyti vahvasti. Ruotsalainen death metal oli vahvassa nosteessa, samoin black metalin toinen aalto levisi vuosikymmenen alusta kuin kulovalkea muihinkin pohjoismaihin. Ruotsin Dissection 1989-1997 aikakaudella toimiessaan julkaisi kaksi kylmänmelodista mustan metallin levyä, joista kummatkin ovat syystäkin hyvin tunnustettuja. Jälkimmäinen näistä, ”Storm of the Light’s Bane” täyttää tänään 20 vuotta.

Etenkin 90-luvun Dissectionin soundi on yhä tänäkin päivänä omintakeisen kuuloinen yhdistelmä mustaa raivoa ja kylmääviä, osin kieroutuneita ja osin kauniitakin kitaramelodioita. Storm of the Light’s Bane pysyi tyylillisesti pääpiirteittäin uskollisena sille mitä kuultiin ”The Somberlainilla” (1993). Jo kuitenkin introraita ”At the Fathomless Dephtsin” päätyttyä ja suoraan kurkkuun käyvän ”Night’s Bloodin” kolkosti viiltävien kitarariffien repiessä tietään kuuloelimiin, tulee milteipä kerrasta selväksi että kyseessä on debyyttialbumia roimasti vihaisempi lätty. Vaikka eihän se The Somberlainikaan todellakaan mitään kukkakedoilla tanssimista ole. Myös edellislevyllä pikkaisen häirinnyt hieman huojuva rumpalointi on nyt poissa. Rumputyöskentely on rutkasti tiukempaa, mikä osaltaan myös tuo lisää tehoa kappaleiden tenhoavaan pimeään voimaan.

Yhtyeellä aiemminkin kuultuja akustisia välipaloja kuullaan toki tasaisin väliajoin myös tälläkin levyllä, samoin kuin hieman ehkä neoklassisiinkiin suuntiin kumpuilevia harmonioita ja melodioita. Nämäkin osiot tosin tuntuvat levyllä keskittyvän aiempaa voimallisemmin jonkin kylmän ja armottoman manaamiseksi. Kolmosraita ”Unhallowed” poikkeaa mielestäni ajoittain ehkä eniten edellislevyn linjoista tässä mielessä.

”Where Dead Angels Lie” on biisinä sellainen, missä itseäni ehkä musiikkia enemmän kutkuttelevat sanoitukset ja niiden tuomat pahaenteiset mielikuvat. Musiikilliselta ulosanniltaan kipale on hieman hillitympi kuin kanssakumppaninsa, nojaten enemmän hitaampiin kitarakuvioihin ja eeppisempiä mielenmaisemia tuoviin melodiakulkuihin. Seuraavana jonossa oleva nopea ja vihainen ”Retribution – Storm of the Light’s Bane” onkin sitten levyn varsinaisista biiseistä ainoa, joka jää alle viiden minuutin mittaiseksi. Albumin nimikkokipale on sanoituksia myöten kuin tiivistetty julistus siitä, mistä tällä levyllä on kyse:

”I have come to challenge your ways
Light’s bane, the last of your days
O’ broken wings, my darkness enslaves
Allow me to erase your feeble race”

”Thorns of Crimson Deathilla” päähän jää taas eniten kummittelemaan Night’s Bloodin tavoin ne bändin tavaramerkkiä olevat, hyytävät sahaamalla toteutetut melodiset kitarakuviot. Kappaleen tunnelma on myös yleisesti ottaen haikeampi kuin mitä tähän mennessä bändiltä on kuultu. Omasta mielestäni ehdottomasti levyn parhaimmistoa. ”Soulreaper” jatkaa bändin yleisellä reseptillä. Kappale tuntuu kohtaavan loppunsa kuin yllättäen ja outro ”No Dreams Breed in Breathless Sleepin” pianotunnelmointi päättää levyn hieman surumieliseen sävyyn.

Kappalemateriaali onkin levyllä tasaisen vahvaa, tosin siinä missä edellislevyn kappaleet tuntuvat tarjoavan uuden koukun lähes koko levyn mitalla, ei tällä levyllä sama toteudu ehkä aivan loppuun asti. Yhtenäistyneempi ulosanti on ehkä osasyy tähän, mutta jostain syystä seitsemännen raidan kohdalla tuntuu aina vähän siltä, että parhaat palat menivät jo. Levy tuntui myös aluksi vaativan pari pyöräytystä enemmän avautuakseen kunnolla. Vähitellen kappaleet kuitenkin hiipivät sumuisesta usvasta alitajuntaan kummittelemaan, tuoden vieläkin ajoittaisia kylmiä väreitä ilman että kappaleita tarvitsee edes kuunnella. Leikkimielisesti voisi todeta että tällä(kin) levyllä ollaan menty metsään. Vieläpä pimeään sellaiseen, jonka siimeksestä jokin kolkko hahmo ulottaa luisen kätensä kuulijaan, vetäen hitaasti mukanaan tuntemattomaan.

Lähtökohdat huomioon ottaen The Somberlainin ja Storm of the Light’s Banen peilaamisesta keskenään on aika vaikea välttyä. Tiivistettynä mistä pidän kummallakin levyllä, on The Somberlainin kappaleiden ja sävyjen laajempi vaihtelevuus ja Storm of the Light’s Banen fokusoituneempi aggressio. Ainahan halutessaan voi myös tapella siitä kumpi levyistä on parempi toista, mutta omasta mielestäni se on tässä tapauksessa melkoisen turhaa, sillä The Somberlain ja Storm of the Light’s Bane ovat silti kummatkin aikansa klassikoita. Jälkimmäinen levykaksikosta on kuitenkin ehkä se, josta Dissection paremmin muistetaan. ”Where Dead Angels Lie” oli myös se biisi, jonka kautta pari kaverianikin joskus kouluaikoina bändin löysi.

Klassisen Dissectionin aikakausi loppui kahden levyn jälkeen melko lyhyeen, yhtyeen hajottua 1997 Jon Nödtveidtin vangitsemiseen murhaan osallisena. Nödtveidt aktivoi bändin uudelleen 2004 vankilasta vapauduttuaan, julkaisten viimeiseksi jääneen ja vanhaan tuotantoon verrattuna musiikillisesti hyvin eriävän ”Reinkaos”-albumin keväällä 2006. Dissectionin taru päättyi kuitenkin lopullisesti jo saman vuoden syksyllä Jon Nödtveidtin jätettyä kausaalisen maailmankaikkeuden taakseen oman käden kautta. Dissectionin liekki palaa silti yhä vahvana. Mm. Watainia voi pitää hyvin läheisenä hengenheimolaisena Dissectionin musiikille, myös jo henkilökytköksienkin kautta. Uskon myös, että bändin muusikin voiman tulevat vielä lukuistenkin vuosien jälkeen monet metallipäät löytämään ja tunnustamaan, olkoonkin sitten bändin edesmenneestä johtohahmosta mitä mieltä tahansa.

9+ / 10

JARI ALA-KAHRAKUUSI


[/three_fourth]
[one_fourth_last]
dissection
1. At the Fathomless Depths
2. Night’s Blood
3. Unhallowed
4. Where Dead Angels Lie
5. Retribution – Storm of the Light’s Bane
6. Thorns of Crimson Death
7. Soulreaper
8. No Dreams Breed in Breathless Sleep
[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here