Van Halenin neljäs studiolevy ”Fair Warning” julkaistiin huhtikuussa 1981. Levy oli aikoinaan poikkeus yhtyeen sarjassa, sillä albumi ei ollut kolmen edeltäjänsä tapaan (”Van Halen” 1978, ”Van Halen II” 1979 ja ”Women And Children First” 1980) välitön hitti. LP toki nousi USA:n albumilistoilla sijalle 5, mutta David Lee Rothin ensimmäisen VH-aikakauden mittapuulla ”Fair Warning” on heikoiten myynyt levy.
”Fair Warning” poikkeaa kuudesta ensimmäisestä VH-levystä myös siinä mielessä, että sen komea kahden miljoonan kappaleen myynti USA:ssa ja nousu tuplaplatina-asemaan vei Van Halen -mittarilla kauan. Albumia pidetään toisaalta bändin uran synkimpänä ja sen arvostus fanaattisten VH-fanien keskuudessa on todella suuri. Merkkipäivän johdosta tämä poikkeava täyspitkä on siis syytä ottaa uudelleen tarkasteluun.
Bändin luottomiehen Ted Templemanin tuottama ”Fair Warning” starttaa komeammin kuin yksikään VH-levy sitten bändin debyytin, kun ilmoille kajahtaa albumin ensimmäinen biisi ”Mean Street”. Eddie Van Halenin loistava, virtuoosimaisen intro ja sitä seuraava komea, seksiä tihkuva riffi vievät kuulijan mukanaan Los Angelesin synkille ja kiimaisille kaduille. Biisin tarttuva kertosäe ja kappaleen kliimaksi, eli huima kitarasoolo eivät ole menettäneet vuosien varrella pätkän vertaa tehostaan. Kyseessä on yksinkertaisesti mahtava avaus levylle.
”Hey, you remember when that girl was prom queen?
Oh wow, take it off, take it all off!”
”Dirty Movies” käynnistyy Alex Van Halen/Michael Anthony -rytmisektion hiipivällä svengillä. Seesteisyyden katkaisee Eddie Van Halenin tavaramerkki-täpping ja sitä seuraava slide-kitarointi. Heruttelu loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun komea kitarariffi lyö luun kuulijan kurkkuun lopullisesti.
Bändin leipoman hurjan svengin päälle homman paketoi LA-rokkikukkojen kruunaamaton kuningas David Lee Roth. Timantti-Daven suoraan nivustaipeesta saarnaama tarina koulun päättäjäistanssien kuningattaresta, jonka haaveena on elokuvatähteys, mutta päätyy pornoleffoihin, vie yksinkertaisesti mukanaan.
”Sinner’s Swing!” on yhä onnistunut tekele, mutta hurjalla energialla ladattu biisi ei aivan nouse edeltäjiensä tasolle. Tämä ei johdu siitä, että kappale ei ole hyvä. Päinvastoin. Biisi on mainio, mutta kaksi edeltävää vetoa ovat yksinkertaisesti melkoista timanttia, joten pieni tasonpudotus oli odotettavissa.
Paluu timanttitasolle tapahtuu heti seuraavassa kappaleessa, kun pop-henkisen kertosäkeen sisältävä ”Hear About It Later” ohjaa selkeästi kevyemmille vesille. Miksi kappaleesta ei tullut hittiä, on yhä salaisuus.
”Come on Dave, gimme a break.
Hey hey hey hey! One break, comin’ up!”
Tämän myötä homma rysähtää sitten lopullisesti napakymppiin, Eddien päräyttäessä käyntiin yhden uransa upeimmista kitarariffeistä ”Unchainedissa” Todellinen VH-klassikko on alusta juuri sitä, mitä Roth-aikakauden VH parhaimmillaan oli: murhaava riffi, tarttuva kertosäe, hieno kitarasoolo ja Rothin maanisen saarnamiehen ulosannilla ilmoille sylkemä vokaalisuoritus. Vokalistin seuraaja Sammy Hagar muuten mainitsi taannoin omalla instagram-sivullaan ”Unchainedin” omaksi suosikkibiisikseen Roth-aikakaudelta.
”Push Comes To Shove” flirttailee selvästi The Policen reggae-sävyjä sisältävälle menolle. Lievästä hapuilusta huolimatta Eddien upea kitarasoolo ja tarttuva kertosäe sävellyksen kuivin jaloin maaliin. Hurjan grooven voimin eteenpäin jyräävä ”So This Is Love?” muistuttaa selkeästi kolmen ensimmäisen VH-levyn hauskanpidosta ja siinä biisi onnistuu hienosti, kappaleen takaraivoon tarttuvan kertosäkeen ja Rothin tavaramerkki-kiljahdusten kutsuessa korkkaamaan viimeistään tässä vaiheessa levyä oluen.
Instrumentaali ”Sunday Afternoon In The Park”, jota on kutsuttu suolta poistuvan hirviön marssiksi, on Eddien Electro-harmonixin syntetisaattorin ja rytmisektion yhteinen äänikollaasi, joka johtaa levyn päättävään puolikkaan biisin tasolle jäävään ”One Foot Out The Dooriin”. Kappale jää alle kahden minuutin kestollaan valitettavasti aika lailla yhden toimivan idean ympärille kasatun jamittelun tasolle.
Aiempaa tummempi ”Fair Warning” on aina levyn päättävään biisikaksikkoon asti puhdas mestariteos. Albumista välittyy tunnelma, että se on saanut alkunsa kun ketjussa polttava Eddie Van Halen on suoltanut riffiä riffin perään treenikämpän nurkassa. Bändi ja erityisesti Eddie ovat kautta LP:n liekeissä, ja tämä hieman ilkeämpi ote sopii Van Halenille loistavasti.
Valitettavasti albumin kaksi viimeistä biisiä jäävät auttamatta melkoisiksi torsoiksi vertailussa edeltäviin teoksiin. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että reilut 31 minuuttia kestävä ”Fair Warning” on loistava albumi, jonka asema kolmen parhaan Roth-aikakauden levyn joukossa on kiistaton. Lopuksi on pakko mainita myös se seikka, että ”Fair Warningilla” 70-vuotisjuhliaan viettävän ja ennenaikaisesti vuonna 2020 menehtyneen Eddie Van Halenin kitarasoundi on miehen levytysuran jos ei paras, vähintään hyvällä tavalla rumin sekä vittumaisin.
9/10
Ilkka Järvenpää
1. Mean Street
2. Dirty Movies
3. Sinner’s Swing!
4. Hear About It Later
5. Unchained
6. Push Comes To Shove
7. So This Is Love?
8. Sunday Afternoon In The Park
9. One Foot Out The Door
