Udo Dirkschneider palasi omalta kohdaltaan viimeiseksi jääneen Accept-reunion kiertueen jälkeen oman yhtyeensä kanssa albumilla ”Mission No. X” syksyllä 2005. Kiekko oli taltioitu ennen Acceptin rundia, mutta julkaisua lykättiin muutamalla kuukaudella sen yli. Kuten nimestä arvata saattaa, kyseessä oli U.D.O.:n kymmenes studiolevy ja mitään olennaista ei tähän voittavaan kaavaan ole musiikillisesti tehty.
Sen sijaan muutoksia oli useampaan vuoteen ensimmäistä kertaa havaittavissa itse U.D.O.-kokoonpanossa. Rumpali Lorenzo Milani oli jättänyt yhtyeen henkilökohtaisiin syihin vedoten ja tälle levylle hänet korvasi Edge of Foreverissa soittanut Francesco Jovino. Soundin ja rytmisuorituksen osalta mikään ei tunnu muuttuneen ja Jovino soittaa levyn läpi täysin kappaleiden ehdoilla.
Edeltänyt ”Thunderball”-albumi ei erityisesti vakuuttanut, mutta jälkikäteen arvioiden tämä ei ollut vielä aikaa, jolloin U.D.O.:n sotakone kävi puoliautomaatilla kuten useilla viimeisimmillä ylipitkillä levyillä on valitettavasti tapahtunut.
Yleisilme ”Mission No. X” -LP:llä ei ole erityisen raskas vaan ajoittain erinomaista 1990-luvun alun ”Faceless World” -albumia lähentelevä. Kuulostaa kuin koskettimia olisi myös ajoittain hyödynnetty taustalla. Muilta osin U.D.O. on toimittanut asiansa läpi vuosikymmenien kuin sveitsiläinen kello. Kuten aiemmin todettiin, välillä laatu on ollut tiiviissä julkaisutahdissa ohuempi, mutta yleensä se 4–6 laadukasta perusmetalliesitystä on saatu mahdutettua jokaiselle studiolevylle, eikä ”Mission No. X” tehnyt poikkeusta sääntöön.
Tällä kertaa vakuuttavimmasta päästä löytyvät singlet ”24/7” ja ”Mean Streets” runnotaan läpi saksalaisella tehokkuudella, ja erityisesti ”24/7” on kuultu eri variaatioina saksalaisen panssarivaunun toimesta moneen kertaan. Silti sovitus toimii selkäytimessä merkillisesti.
Myös keskinkertainen materiaali on perinteisesti sijoittunut albumin keskivaiheille ja pari raitaa tältä osin olisi jälleen voinut suosiolla jättää hyllyyn. Onneksi loppusuora pelastaa paljon. ”Cry Soldier Cry” takuuvarman tunteikkaana U.D.O.-balladina sekä laadukkaat rokkarit ”Way Of Life” ja ”Mad For Crazy” jättävät positiivisen jälkimaun. ”Way Of Lifen” soolon vetäisee nykyisin pysyvämmin tiensä Dirkschneider & The Old Gang -kokoonpanossa takaisin Udon tukijoukkoihin löytänyt alkuperäinen U.D.O.-kitaristi Mathias Dieth.
Aikakaudella lavalla nähtiin ydinryhmä, joka lienee yksi bändin parhaista. Dirkschneiderin rinnalla kitarassa vanha sotatoveri, niin ikään Dirkschneider & The Old Gang -kuvioista tuttu tuottaja Stefan Kaufmann, kitaristi Igor Gianola sekä basisti Fitty Weinhold. Tämä joukkio vaihtui seuraavina vuosina yksi kerrallaan kokonaan toiseen miehitykseen, joka on omalla tavallaan myös erittäin laadukas. Nykyisin bassossa Peter Baltes ja Udon poika Sven Dirkschneider tuovat keittoon omat meriittinsä, joita ei voi aliarvioida.
Pienet erot ulosannissa siitä huolimatta ovat havaittavissa, ja omaan makuun tämä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun U.D.O. on aina toiminut nykymallia paremmin. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin pyöritettynä ”Mission No. X” tuo pääosin positiiviset tunnelmat, vaikka U.D.O.-tuotannossa terävimmästä kärjestä selvästi jäädään.
8-/10
Ville Krannila
1.The Embarkation
2.Mission No. X
3.24/7
4.Mean Streets
5.Primecrime On Primetime
6.Eye Of The Eagle
7.Shell Shock Fever
8.Stone Hard
9.Breaking Down The Borders
10.Cry Soldier Cry
11.Way Of Life
12.Mad For Crazy
