Saksa heavy rock -maana oli 1970-luvun alussa yhtä lämmin kuin Etelämanner kesäisin. Käytännössä englanniksi laulaneet raskaan musiikin kokoonpanot naurettiin ulos keikkasaleista, ja listoilla vaikuttivat pääasiassa progeyhtyeet sekä varhaiset synth rock -kokoonpanot. Hannoverista saapunut Scorpions ei vuoden 1972 debyytillään ”Lonesome Crow” aiheuttanut suuria aaltoja, vaikka ajan suuntauksia vastaan kulkenut blues rock sai kieltämättä kohtalaiset myyntiluvut.
Scorpions pääsi kiertämään useiden brittiläisten suosiota jo enemmän saaneiden bändien kanssa ja erityisesti keulilla persoonallisen äänen omanneen Klaus Meinen rinnalla soittanut kitaristi Michael Schenker herätti melodisella kosketuksellaan mielenkiintoa. Nuori muusikko oli lahjakas säveltäjä, joka vastasi suuresta osasta debyyttilevyn materiaalia.
Lupaavan kiertuejakson jälkeen vuonna 1973 saksalaisten ura näytti olevan ohi. Ihmelapsi Schenker oli vain 18-vuotiaana loikannut Scorpionsin kanssa kiertäneen suositumman UFO:n riveihin, ja tämä veti maton Scorpionsin alta kriittisellä hetkellä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Michaelin veli ja toista kitaraa soittanut Rudolf Schenker sekä Meine päätyvät yhdistämään voimansa toisen paikallisen kokoonpanon Dawn Roadin kanssa. Michael Schenkerin kanssa puolestaan tehtiin sopimus, jonka myötä kitaristi kirjoitti muutaman kappaleen tulevalle Scorpions-levylle valmiiksi. Näistä ”Far Away” oli jo kuulunut jonkin aikaa bändin settilistaan. Schenker sai vastalahjaksi siunauksen liittymiselleen UFO:on.
Dawn Roadista kehiin saatiin rumpali Jürgen Rosenthal, syntikoita ja urkuja soittanut Achim Kirschning, seuraavat lähes 20 vuotta Scorpionsissa vaikuttanut basisti Francis Buchholz sekä erityisesti Jimi Hendrixin oppikirjasta sointukuvioita tarjoillut, Michael Schenkerin tavoin nuori ja lahjakas kitaristi Ulrich Roth.
Roth, jonka etunimi lyhentyi vetävämpään Uli Jon -muotoon ei tyytynyt ainoastaan kopioimaan Hendrixia, vaan oli kehittänyt oman selkeästi tunnistettavan soittotyylinsä, joka selkeiden progressiivisten melodioiden lisäksi ampui musiikillisia raketteja selvästi monipuolisempiin ilmansuuntiin erityisesti bluesia sekä klassista musiikkia heijastellen. Rothin laulu jäi hänen kitaransoittonsa varjoon, miehen vokaalit kuulostivat lähinnä Hendrixin ja Bob Dylanin yhdistelmältä.
1970-luvun Scorpions-levyillä tämä muodosti mielenkiintoisen sekoituksen perinteisempää suuntaa edustaneen Rudolf Schenkerin sävellysten sekä Klaus Meinen lyriikoiden kanssa. Roth päätyi usein kirjoittamaan yksin omat kappaleensa ja usein myös lauloi niissä itse. Rothin äänen kontrasti Meinen vastaavaan oli suuri, mutta jollain ihmeellisellä tavalla kokonaisuus toimi.
Uuden miehistön ensimmäinen taidonnäyte ”Fly To The Rainbow” on monella tavalla lähtöponnistus muutaman vuoden urakalle, joka kulminoitui ”Taken By Force” -albumiin ja Rothin jäähyväisiksi jääneeseen livetuplaan ”Tokyo Tapes” vuonna 1978. Kitaristin soundi ja tyyli on jo tässä hyvin muodostunut, mutta Schenker ja Meine hakevat omassa materiaalissaan vielä oikeaa uraa. Rothin kitara on nostettu miksauksessa etualalle ja muut jäsenet tuntuvat ajoittain vain tukevan Ulin intensiivistä soittoa.
Avausbiisi ”Speedy’s Coming’” on lähes ainoana esityksenä jäänyt elämään Scorpionsin osalta ja sitä on kuultu jopa viime vuosina keikoilla. Speedy oli yhtyeen varhaisvuosina lempinimi Rudolf Schenkerille. Kappaleesta kuulee jo ryhmän tulevan valtaisaan menestykseen nostaneen otteen, joka tällä tavalla raakana vie mukaansa vastustamattoimasti.
Parhaiten Scorpionsin ensimmäisen vuosikymmenen tyypillisempää leimaa edustava materiaali puolestaan kolahtaa LP:n päättävässä nimikappaleessa, joka lähes 10 minuutin kestossaan on Rothin voimannäytös. Toisaalta Meine käyttää ääntään vakuuttavasti, ja kappaleen sovitus on jollain tavalla hypnotisoiva. Michael Schenkerin kirjoittamat melodiat ovat myös selvästi kuultavissa sovituksessa. Paras tulkinta kappaleesta löytyy ”Tokyo Tapesilta”, mutta ei tämä studioversio jää kovin merkittävästi jälkeen.
Alun ja lopun onnistumisten välissä valitettavasti taso vaihtelee rankasti ja yhtä hienoa melodiaa kohden kuullaan vähintään yksi kömpelö siirtymä ja sovitusratkaisu. Myös Rudolf Schenker koki jostain syystä tarpeelliseksi laulaa parissa biisissä, eikä lopputulos ole yhtään Rothin suoritusta parempi. Tunnelma ja musiikin viattomuus sekä rehellisuus pelastavat paljon, mutta rehellisyyden nimissä kokonaisuuden ero jo seuraavana vuonna ilmestyneeseen ”In Trance” -albumiin on yllättävän selvä.
Yhtye tuntui parantavan lopputulosta 1970-luvun aikana joka levyltä, mutta pinnan alla kyti vakavampi välirikko Rothin ja Schenker/Meine -kaksikon artistisen mission välillä. Lopuksi esiin on nostettava ”Fly To The Rainbown” kansi, jonka Roth haukkui myöhemmin kammottavaksi. Hirvittävä se todella on ja tästä myös parannettiin merkittävästi seuraavalle tutun Scorpions-logon esitelleelle pitkäsoitolle.
Scorpionsin tarina sisältää useita klassisia käänteitä ja yhtye jatkaa 50 vuotta myöhemmin päättäväisesti edelleen. Myös Uli Jon Roth on yhä aktiivinen ja esittää ”Fly To The Rainbown” kappaleita konserteissaan. Tällä albumilla ollaan varmasti kaukana Scorpionsin parhaasta suorituksesta, mutta levyllä on nostalgiset hetkensä, joiden tahtiin hymy yhä nousee kasvoille.
7-/10
Ville Krannila
1.Speedy’s Coming
2.They Need A Million
3.Drifting Sun
4.Fly People Fly
5.This Is My Song
6.Far Away
7.Fly To The Rainbow
