Saxon, joka on omissa kommenteissaan ristinyt itsensä jo manowarmaisesti The Mighty Saxoniksi, tuntuu palaavan vuosi vuodelta hevifanien keskuuteen kuin virkeä mammutti kivikaudelta. Bändin osalta mikään ei tunnu muuttuvan, eikä ole muuttunut lähes 50 vuotta kestäneen uran aikana. Alusta asti kelkassa pysyneen laulaja Biff Byfordin maanläheinen laulu ja llähes yhtä kauan kelkassa pysyneen kitaristi Paul Quinnin perinteiset heviriffit ovat kantaneet brittihevin pioneerien aluksen läpi kapeiden salmien ja karikoiden.
1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa Saxon eli varsinaista renessanssiaikaansa. Levyt olivat loistavia kokonaisuuksia kulminoituen ”Lionheart” ja ”The Inner Sanctum” kaksikkoon sekä näiden vanavedessä todistettuun Helsingin Tavastian keikkaan, jonka aikana bändi oli todella liekeissä. Saxon on myös edelleen niitä harvoja yhtyeitä, jotka levyttivät vanhat hittinsä uusiksi ja onnistuivat parantamaan alkuperäisistä.
Valitettavasti nousukiito kääntyi vääjäämättä laskuun ja erityisesti myöhemmin ilmestynyt ”Into The Labyrinth” jäi vaisuimmaksi Saxon-levyksi sitten 1980-luvun puolivälin. 10 vuotta sitten julkaistu ”Battering Ram” jatkaa pitkälti samaa turvallista linjaa, mutta rehellisyyden nimissä pientä muutosta on tapahtunut. Varmasti suuri osa on laitettava jo edellisen levyn miksanneen ja nyt tuottajana häärineen Andy Sneapin piikkiin. Sneapin kädenjälki kuuluu virkistävällä tavalla terävämmässä kitarasoundissa ja ote on aavistuksen raskaampi kuin edellisellä levyllä. Myös Sneapin Hell-kollega David Bower käy avaamassa sanaista arkkuaan runomuodossa parissa biisissä.
Levyn käynnistävä nimikappale soi niin selvästi Judas Priestin tuolloin uusimman studioalbumin ”Redeemer Of Soulsin” hengessä, että oli pakko tarkistaa Priest-levyn sisältö hyllyltä, etteivät Yorkshiren kasvatit ole lähteneet anteeksiantamattomasti veriveljiään plagioimaan. Ei nyt sentään, mutta kiistatta samoja latuja kitaraharmonioissa kuljetaan.
Perinteisesti Saxon on ladannut parhaat panokset levyjen alkupuoliskolle eikä ”Battering Ram” tuo tähän poikkeusta. Terävän avausraidan perään soiva ”The Devil’s Footprint” on Bowerin lausumaa introa sekä tiiviitä kitarariffejä myöten taatun varmaa ja parasta Saxon-laatua. Myös hitaammissa kappaleissa bändiltä löytyy taitoa ja sovituslahjakkuutta. ”Queen Of Hearts” on hyvä esimerkki tästä. Kyseessä on tunnelmallinen ja Saxonin mittapuulla moni-ilmeinen esitys.
Vahvan aloituskolmikon jälkeen levystä ei valitettavasti paljoa käteen jää. Kappaleet kuten ”Hard And Fast,” ”To The End” ja ”Stand Your Ground” olisivat voineet löytyä minkä tahansa heikomman Saxon-levyn takakannesta. Linja pysyy, mutta valitettavasti laadusta on tingitty.
Kitarariffeistä löytyy hyviä koukkuja, ja soundi pitää jollain tavalla mielenkiintoa yllä, mutta Saxonin valttikortit eli Biffin laulumelodiat ja sovitukset eivät anna tällä kertaa mitään tarttumapintaa. Biiseissä pyöritään hurrikaanin silmässä, Mount Everestin huipulla, Belgian sotatantereella ja lopulta päädytään sinne lähibaariin sammumaan.
Nostalgia ei riitä peittämään levyn puutteita. Toki tästä ne muutamat vakiopalat saatiin settiin mukaan ”Crusaderin” sekä ”Wheels Of Steelin” sekaan jälleen yhden kiertueen ajaksi.
Uutta ”Crusaderia” ei kaiketi kukaan Saxonilta tässä vaiheessa uraa uskaltanut vaatia, mutta laadultaan vastaava ”The Inner Sanctum” olisi kelvannut mainiosti tähän suuntaan. ”Battering Ram” on sarjassaan perusvarma ja kokonaisuutena yllätyksetön heavy metal-albumi, ja samalla bändi on myös tällä kertaa jälleen mennyt siitä missä aita on matalin. Livenä Saxon on edelleen rautaisessa tikissä ja suosittelen ehdottomasti tarkistamaan säännöllisesti Suomessa vierailevan yhtyeen, mikäli tämä ei ole ennestään tuttu.
7+/10
Ville Krannila
1.Battering Ram
2.The Devil’s Footprint
3.Queen Of Hearts
4.Destroyer
5.Hard And Fast
6.Eye Of The Storm
7.Stand Your Ground
8.Top Of The World
9.To The End
10.Kingdom Of The Cross
11.Three Sheets To The Wind (The Drinking Song)
