Papit, erityisesti katoliset sellaiset, ovat tottuneita kuulemaan tunnustuksia, mutta tuoreessa elämäkerrassa ”Tunnustan” tunnustuksentekijän roolin ottaa Judas Priestin ylipappi eli 25.8.1951 Suffoldissa, Birminghamin lähiössä syntynyt Robert John Arthur Halford. Tunnustuksensa Halford tekee mitään katumatta ja synnynseutunsa tummalla Black country -huumorilla höystettynä.
Usein muusikkoelämäkerrat ovat varsin kaavamaisia tapauksia, joissa kohteen elämä käydään läpi kaavalla lapsuus-muusikkouran alku-nousu tähteyteen-mahdollinen romahdus-paluu huipulle. Eroavaisuudet syntyvät usein siitä, kuinka paljon kirjan kohde on valmis vuotamaan julkisuuteen vuosien varrelta mehukkaita paljastuksia ja on samalla halukas puukottamaan tuttavapiiriään selkään. Lukijalle tärkeäksi tekijäksi nousee usein pikkutarkka nippelitieto klassikkolevyjen synnystä tai sitten kuinka läheisen siteen lukija tuntee muodostavan kertojan kanssa kirjaan. Halfordin muistelmat eivät tee poikkeusta tuttuun kaavaan, mutta teos on kohteensa häpeilemättömän avoimuuden vuoksi erittäin positiivinen poikkeus usein kliseisiin elämäkertoihin.
Vuonna 1998 kaapista tullut ja itsensä metallin viralliseksi homoseksuaaliksi nimittänyt Halford kertoo tarinansa hyvin suorasukaisesti, joka voi olla pahimmille homofoobikoille liikaa. Varsinaiset työnnöntarkat aktikuvaukset loistavat kirjojen sivuilla poissaolollaan, mutta tarinoita kohtaamisista miestenvessoissa ja homoklubeilla vilahtelee kirjan sivuilla tasaiseen tahtiin. Halford ei retostele seikkailuillaan, vaan kertoo tarinansa humoristisesti, paljastaessaan samalla kuinka paljon hän kärsi yksinäisyydestä ja siitä, että ei pystynyt elämään avoimesti. Pelko Judas Priestin uran tuhoamisesta oli liian suuri.
Toki kirjan sivuilta löytyy mielenkiintoista nippelitietoa levyjen tekovaiheista, mutta pääpaino ei ole teknisessä tietotulvassa, vaan jopa ”British Steelin”, ”Screaming For Vengeancen” ja ”Painkillerin” kaltaiset klassikot käsitellään nopeasti läpi. Samaa voidaan sanoa Priestin uran monesta muusta mieleen painuneesta tapahtumasta, kuten Live Aid, Priestin päätyminen PMRC:n 15 törkyisimmän kappaleen listalle ”Eat Me Alive” -biisillään, vuoden 1990 itsemurhakohu, jossa Priestiä syytettiin itsemurhaan yllyttämisestä, sekä Halfordin kaapista tulo 1998 ja paluu Priestiin viisi vuotta myöhemmin.
Kirjansa sivuilla Halford ei pahemmin kaada törkyä muiden muusikoiden niskaan, jollei sellaiseksi lasketa vuonna 2011 bändistä eronneen Kenneth ”K.K.” Downingin suuntaan heitettyä pientä piikittelyä. Pääasiassa soittajakumppaneitaan kehutaan varsin esteettömästi, mutta suurimmat kehut säästetään bändikavereista pitkäaikaiselle kitaristille Glenn Tiptonille, Downingin korvanneelle Richie Faulknerille sekä rumpali Scott Travisille.
Itse kuvaisin Rob Halfordin muistelmia tunnelmaltaan enemmän mustan huumorin värittämäksi tositarinaksi kuin muusikkomuistelmaksi, jonka sivuilla lukija todella tuntee kertojan paljastavan sisimpäänsä ja siinä sivussa myös palavan rakkautensa heavy metallia sekä perhettään kohtaan. Jos jokin kohta kirjasta pitäisi nostaa esiin, valintani osuu sivuilla useamman kerran toistuva Halfordin vanhempien kysymys pojalleen ”Oletko sinä Rob nyt onnellinen?”. Kirjan luettuani uskaltaisin väittää, että ensi elokuussa 70 vuotta täyttävä Rob Halford on nykyään onnellinen mies.
Suosittelen kirjaa varauksetta kaikille metalli- ja erityisesti Judas Priest-faneille ja miksei myös kaikille musiikkidiggareille lajityypistä riippumatta.
Ilkka Järvenpää
ps. Halfordin paljastuksia kaipaaville ja kirjan lukemista harkitseville voi kertoa sen, että kirjasta selviää esim. se kuinka monen naisen kanssa Halford on harrastanut seksiä, mistä ”Defenders Of The Faithilta” löytyvä biisi ”Jawbreaker” oikeasti kertoo ja mistä Glory hole -seksi miestenvessassa on kyse.
Video: Revolver