Yksi Qstock-tarina 32 000:n joukossa
Oulussa järjestettävä Qstock-festivaali on kasvanut melkein kuin huomaamatta Suomen suurien festareiden joukkoon ja tänä vuonna jo neljännen kerran peräkkäin loppuunmyyty tapahtuma keräsi Kuusisaareen 32 000 vierasta. Vuosien varrella Qstockit ovat aina osuneet loistavaan säärakoon ja niin kävi myös tänä vuonna, vaikka vielä pari päivää ennen festareita meteorologit lupailivat sateista keliä. Toki kansa sai niskaansa yhden lyhyen sadekuuron, mutta muuten sääolot hellivät yleisöä. Tämän vuoden pääesiintyjiksi oli buukattu The Prodigy ja Metalliluolan aina rakastama Cheek. Näiden kahden artistin väliin mahtui sitä ja tätä, joista allekirjoittanut pyrki poimimaan kuudelta eri lavalta ne hänen mielestään kiinnostavimmat, eli tämä on yhden (tai jos ollaan tarkkoja, niin kahden) festarivieraan tarina tämän vuoden Qstockista.
Perjantai 29.7.
Festareiden perjantai oli näin raskaamman rockin kuuntelijan kannalta melkoisen kevyt. Tämän vuoksi suuntasimme mm. siviilitöiden vuoksi alueelle vasta hieman ennen klo 18 aloittanutta Lost Societya. Sirkusteltaksi nimetyllä lavalla soittanut nuorten miesten speed/thrash-nelikko olikin jälleen kerran mainiossa iskussa. Yhtyeen energia tarttui yleisöön ja näin vanhemman herrasmiehenkin piti hieman testata vieläkö sitä veteraanilla lähtee moshaus. Ja kyllähän se lähti. Lost Societyn biisit eivät ole minulle hirveän tuttuja, mutta keikalla kuultiin ainakin ”Hollow Eyes,” ”Terror Hungry” sekä ”Riot.”
Nuorisoketjun jälkeen siirryin päälavan läheisyyteen, missä oli aloittamassa jo lähes veteraanisarjaan laskettava Children Of Bodom. Viisikko ryntäsi lavalle ”Follow The Reaperin” tahdissa jatkaen tykitystään ”In Your Face”- ”Morrigan”-kaksikolla. Bändi oli tiukassa iskussa ja vaikka hieman nostalgiaan taipuvainen toimittaja kaipasikin lavalle vanhaa kunnon Roope Latvalaa, niin pakko on tunnustaa, että uusi kitaristi Daniel Freyberg hoiti tonttinsa mallikkaasti. ”Thrashed,” ”Lost & Strungout,” ”Hate Me!,” ”Lake Bodom” sekä ”I Worship Chaos” jatkoivat tiukkaa runttausta ja setin kohokohta kuultiin näiden jälkeen, yhtyeen iskiessä ilmoille putkeen kolme henkilökohtaista Bodom-suosikkiani, eli ”Angels Don’t Kill,” ”Needled 24/7” ja ”Silent Night, Bodom Night.” ”Hate Crew Deathroll,” “Children Of Decadence” ja “Downfall” päättivät yhtyeen vakuuttavan tunnin setin.
Ruotsalaisvieraiden jälkeen siirryimme kohti Kaleva-lavaksi nimettyä kakkoslavaa, jolla settinsä aloitti Amorphis. Minulle tämä oli vuoden sisään neljäs Amo-keikka, joten totuuden nimessä on heti alkuun tunnustettava, että tällä kertaa en jaksanut orkesterin keikasta hirveästi innostua. Keikassa ei ollut sinällään mitään vikaa, mutta kuulija ei ollut vaan tällä kertaa kovin innostuneella fiiliksellä. Ampparit aloittivat settinsä ”Under The Red Cloud”-”Sacrifice”-”Bad Blood”–kolmikolla, joka sai varsin runsaan yleisön hyvin mukaansa. ”Silver Briden” jälkeen minulle tuli tunne, että kohta ilmoille kajahtaa se henkilökohtainen suosikkiviisuni ja kappas, sieltähän se ”House Of Sleep” kajahti ilmoille. Tässä vaiheessa tie vei meidät anniskelualueelle ja seurasimme sieltä Amorphisin loppukeikan, johon kuuluivat ”Hopeless Days,” ”The Four Wise Ones,” ”Death Of A King” ja keikan komeasti päättänyt ”My Kantele.” Kokonaisuudessaan hyvä veto, josta yleisö näytti nauttivan. Valitettavasti toimittajan Amo-kiintiö oli tälle vuodelle jo melko täynnä.
Qstockin perjantain pääesiintyjäksi oli valikoitunut kotimaisen keikkakesän (ainakin keikkaliksoissa laskettuna) kuningas, eli Cheek. Kansaa oli päälavan edessä hirvittävästi ja porukka tuntui olevan haltioissaan. Mitä mieltä oli Metalliluolan toimittaja? Totean vaan, että voisin kirjoittaa varsin värikkään arvion miehen musiikista ja siitä mitä fiiliksiä keikka sai aikaan sisälläni, mutta skippaan tämän. Vetoan yksinkertaisesti siihen, että Äitini kasvatti minut siten, että jos et oikeasti voi sanoa mitään hyvää, niin älä sano mitään. Noudatan tällä kerta tätä ohjenuoraa ja nostan hattua Cheekin kovalle työlle ja hienolle menestykselle. Musiikillisesti hänellä ei valitettavasti ole minulle yhtään mitään annettavaa.
Qstockin illan päätti perinteisesti Oulun oma, jo legendaksi laskettava Radiopuhelimet, mutta tälle kertaa missasin kyseisen keikan. Syy tähän oli rehellisesti sanottuna se, että fiilikseni olivat perjantain pääesiintyjän ansiosta, lainatakseni herra A.W. Yrjänää, mallia: ”Pakko päästä pois, pakko päästä pois”. Perjantain pääesiintyjä ei ollut tällä kertaa todellakaan mikään syy, ainakaan minun hymyyn, joten Metalliluola kiitti ja suuntasi kotiin nukkumaan.
Lauantai 30.7.
Lauantaiaamu käynnistyi tältä toimittajalta pikaisella visiitillä festarialueella noin klo 10 aikoihin, sillä The Prodigyn keikalle hakemani kuvauslupa oli hyväksytty ja kyseinen lupapaperi piti käydä allekirjoittamassa ennen klo 12 starttaavaa toista festaripäivää. Reippaana ”urheilijanuorukaisena” hoidin tämän reissun polkupyörällä ja tämä Lance Armstrong-henkinen suoritukseni heitti sitten kiviä, tai olisiko sanoa sirpaleita rattaisiini. Tarkoituksemme oli mennä lauantaina jo klo 14 aikoihin festarialueelle tsekkaamaan Reckless Loven livekunto. Valitettavasti koin aamuisella ”Tour de Qstockilla” rengasrikon alueen lähistölle särkyneen pullon johdosta, joten vasta lähtöä tehdessä havaitsemani haaveri ja lauantaina niskaan iskenyt varsin raju sadekuuro saivat meidät istahtamaan virvoke kädessä odottamaan sadekuuron laantumista. Sateen laannuttua suoritin jopa F1-pilttuut kateelliseksi saavan renkaanpaikkauksen ja kappas: olimme Qstockissa. Valitettavasti missasimme tämän viivytyksen vuoksi edellä mainitun Reckless Loven, Steve’n’ Seagulsin ja Oulun omat nuoret rokkikukot Temple Ballsin.
Saavuimme paikalle tsekkaamaan Diablon livekunnon ja pirteässä iskussahan nämä herrat olivat. Seuraava tavoitteemme oli tarkistaa (onneksi pian maan tasalle revittävässä) Paviljongissa klo 17 esiintyvä Hayseed Dixie. Paviljonki esitti taas kerran parhaat/pahimmat puolensa, sillä sisälle ei mahtunut kenkälusikallakaan. Kuuntelin nelisen biisiä Hayseedin bluegrass-kasaria paviljongin ulkopuolella, mutta seinien ja selkien katselu ei jaksanut kauaa innostaa. Vahingoista viisastuneena suuntasimme kohti kakkoslavaa ja siellä klo 18 aloittavaa Stam1naa. Stam1na on minulle mielenkiintoinen bändi, sillä orkesteri on mielestäni keikoilla aina joko helvetin kova tai helvetin kammottava. Itse en omista yhtään bändin levyä, mutta yhtyeen tekninen osaaminen yhdistettynä tiukkaan meininkiin yksinkertaisesti vakuuttaa. Valitettavasti aina en ole kovin vastaanottavaisella tuulella Stam1nan meiningille, jolloin en yksinkertaisesti jaksa seurata herrojen showta. Tällä kertaa jaksoin, sillä nyt pärähti ja kovaa. Tunnen nimeltä tasan yhden orkesterin biisin ja jumalauta kun tuttu täpping-riffi pärähti ilmoille, siirsin kameran photopitissä hetkeksi sivuun ja keskityin moshaamaan ”Panzerfaustin” tahdissa. Varsin vakuuttavan loppukeikan seurasin sitten kauempaa ja kiitän ystävääni sisarmediassa, jolta sain haltuuni settilistan. Aiemmin en ole nähnyt Stam1naa muuten kuin festareilla, mutta tämän vedon perusteella aika, jolloin suuntaan yhtyeen omalle keikalle on lähempänä kuin koskaan.
Stam1nan jälkeen valittavana oli kaksi keikkaa, eli Thunderstone tai Anastacia. Parempi puoliskoni teki tällä kertaa päätöksen ja suuntasimme kohti päälavaa tarkistamaan pienen, mutta pippurisen popparin keikkaa. Kyseinen show olikin sitten Qstock-viikonlopun todellinen positiivinen ylläri. 2000-luvun taitteessa melkoista suosiota nauttinut, nykyisin 48-vuotias ja kaksi syöpää selättänyt laulajatar tarjosi mainion pop/r&b/rock-setin, jolla kuultiin oikeastaan kaikki neidin hitit. Nimeltä tunnistin ”Sick & Tiredin,” ”Paid My Duesin,” ”Cowboys & Kissesin,” ”I’m Outta Loven,” ”Not That Kindin” sekä ”Left Outside Alonen.” Omien hittien lisäksi keikalla kuultiin discomedley, jonka osana oli mm. Kool & The Gangin ”Jungle Boogie” ja Rick Jamesin ”Superfreak.” Tämän toimittajan salainen pahe on vanha 1960-luvun soul, sekä 1970-luvun disco, joten johan alkoi myös veteraaninkin perse vatkata näiden viisujen tahdissa. Medleyn lisäksi keikalla kuultiin myös yksi ihan kokonainen cover-veto, eli Foo Fightersin ”Best Of Me,” jonka aikana taisi mennä toimittajalla roska silmään, sillä sen verran sitä kutitti. Anastacia oli siis todella positiivinen yllätys. Neidin bändi oli hämmentävän tiukka sekä svengaava ja Led Zeppelin T-paitaan pukeutunut tähti heitti mielestäni festareiden komeimman vokaalisuorituksen.
Samaan aikaan Anastacian kanssa esiintyi Paviljongissa Thunderstone, jonka keikalle päätyi ystäväni Jussi Mikkonen, joka innostui pienellä suostuttelulla kirjoittamaan arvionsa Thunderstonen keikasta, eli Jussi ole hyvä:
Lauantaina Qstockissa esiintynyt Thunderstonen keikka oli mielestäni päivän parasta antia. Keikka alkoi ”Apocalypse Again!”-levyn toisella sinkkulohkaisulla ”Veterans Of The Apocalypse.” Kyseinen biisi aiheuttikin minussa melkoisen tunnevyöryn. Mainittakoon, että Qstockin keikka oli ensimmäinen näkemäni Thunderstonen keikka, joten keskityin keikalla nauttimaan musiikista, enkä edes kirjannut kappalelistaa ylös. Varsinaisen keikan jälkeen sain settilistan ja rumpukapulan, ja minulle tarjoutui mahdollisuus tavata laulaja Pasi Rantanen, kitaristi Nino Laurenne sekä rumpali Atte Palokangas. Hetkeä myöhemmin, nimmareita ja yhteiskuvia rikkaampana, jatkoin matkaani seuraavalle etapille. Terveiset Thundestonen herroille: Te olette Mahtavia tyyppejä isolla M- kirjaimella. (Jussi Mikkonen)
Anastacian jälkeen suuntasimme kohti kakkoslavaa, jossa keikkaansa aloitteli klo 20 aikoihin Opeth. Muutama viikko aiemmin maassamme vieraillut bändi sai omalta Black Sabbath-lämmittelykeikaltaan kavereiltani monenlaisia arvioita, joten omat ennakko-odotukseni olivat varsin ristiriitaiset. Opeth teki vaikutuksen, mutta valitettavasti bändi ei ollut mielestäni kovin viihdyttävä. Päivänvalossa esiintyneen Opethin setti sisälsi ainoastaan kuusi massiivista biisiä ja toimittaja ei ollut yksinkertaisesti Anastacian iloisen keikan jälkeen parhaassa mahdollisessa olotilassa fiilistelemään progemestareiden sinällään erittäin hyvää konserttia. Seurasin koko keikan kauempaa varsin vaikuttuneena, mutta jättimäiset proge-kappaleet eivät valitettavasti tällä kertaa jaksaneet kiehtoa minua positiivista hyväksyntää enempää. Nostan hattua Mikael Åkerfeldtin ryhmälle, mutta nyt Opeth oli minulle bändi väärässä paikassa ja väärään aikaan.
Opethin jälkeen Paviljongissa esiintyi ukrainalainen Jinjer, joka olikin monen tuttavani mielestä festareiden kovin akti. Jinjer oli lyhyen tuttavuutemme perusteella hämmentävän rankka ja tiukkaa death- ja nu metallia (onko sitä muuten enää olemassa?) yhdistelevä ryhmä, jonka naisvokalisti Tatiana Shmaylyuk on nimi, joka kannattaa painaa mieleen. Mimmin meininki oli sen verran vakuuttavaa.
Lyhyen tankkauksen jälkeen siirryimme takaisin kakkoslavan nurkille seuraamaan oman suuren suosikkini, eli Michael Monroen keikkaa. Tarjolla olisi ollut myös samaan aikaan esiintyvän Sonata Arctican akustinen esitys, mutta valintani oli helppo: Mike. Totean heti alkuun, että olen suunnaton Michael Monroe/Hanoi Rocks-fani, joten show iski taas kerran kovaa ja rokkasin koko keikan eturivissä täysillä. Monroen setti oli vakuuttava sekoitus miehen omia biisejä yhdistettynä Hanoi-klassikkoihin, joista parhaiten minuun iskivät vanhat sooloviisut ”Man With No Eyes,” ”Dead, Jail Or Rock ’n’ roll” sekä klassiset Hanoi-tykit ”Tragedy” ja ”Malibu Beach Nightmare.” Koko keikan ajan Monroe bändeineen oli tiukassa iskussa, itse maestron syöksyessä ympäri lavaa hämmentävällä energialla. Kitaristi Steve Conte ja maailman coolein basisti Sami Yaffa tukivat tiukalla lavapreesensillään tätä rock’n’rollin juhlaa. Keikan lopuksi kuultiin yllätyksenä Hurriganesin puhki soitettu ”Get On”–klassikko, mutta niin vain Monroen viisikko sai puhkuttua tähänkin viisuun uutta energiaa. Mainio keikka.
Michael Monroen keikan jälkeen suuntasimme kohti päälavaa ja siellä klo 23.30 aloittavaa monia eri elektronisen musan tyylilajeja sekoittavaa The Prodigya. Massiivisen valoarsenaalin kanssa liikkeellä olleen retkueen keikka olikin hämmentävää seurattavaa, sillä minulla oli massiivisessa strobo-vilkkeessä suuria vaikeuksia saada pyörremyrskyn lailla lavalla riehuneita Prodigy-ukkoja tallennettua kameralla. Liam Howlett, Keith Flint ja Maxim Reality-kolmikon lisäksi lavalla oli kitaristi/basisti ja rumpali, joiden tuella orkesteri runttasi ilmoille melkoisen mekkalan. Tähän suuntaan iskivät parhaiten vanhat hitit, ”Breathe” ja ”Firestarter,” joista ensimmäinen aloitti keikan ja toinen kuultiin jo viidentenä. Jungle-beatit ja massiiviset strobo-tykitykset olivat minulle jo puolen tunnin keikan jälkeen hieman liikaa, joten siirryin katselemaan yhtyeen tykitystä hieman kauempaa. Energisen shown jälkeen Qstock 2016 päättyi upeaan ilotulitukseen ja suuntasimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin.
Teksti: Ilkka Järvenpää (Jussi Mikkonen, Thunderstone – osuus)
Kuvat: Ilkka Järvenpää ©Metalliluola
