Yksi aikakausi Iron Maidenin historiassa päättyi, kun epävakaa ja -luotettava päihteiden maailmaan uppoutunut vokalisti Paul Di’Anno sai potkut syksyllä 1981. Di’Annon tilalle valittiin Samsonin riveissä poikkeuksellisen lahjakkuutensa osoittanut Bruce Dickinson. Dickinson ei ainoastaan ollut loistava laulaja, vaan myös energinen ja vangitseva lavaesiintyjä toisin kuin kapealla äänialalla varustettu teräväsärmäinen sekä karismaattinen Di’Anno.
Dickinsonin myötä Steve Harrisille ja koko bändille avautui aivan uusia mahdollisuuksia, joihin ei Di’Annon ilmaisun rajoittuneisuuden sekä kovaan ja tinkimättömään työhön ja kiertämiseen kykenemättömyyden vuoksi ollut mahdollista tarttua. Dickinson ajettiin pikaisesti mutta onnistuneesti sisään uuteen pestiinsä Italian minikiertueella sekä yhdellä keikalla Lontoossa loppuvuonna 1981 ennen uuden albumin väsäämistä.
Uusi LP oli kahdesta ensimmäisestä albumista poiketen kirjoitettava käytännössä tyhjästä. Kaksi ensimmäistä Maiden-albumia oli koostettu pääosin jo aiemmin kirjoitetusta ja soitetusta materiaalista. Harrisin vastatessa jälleen pääasiallisesti biisien kirjoittamisesta lusikkansa soppaan saivat tökättyä myös Adrian Smith ja Clive Burr sekä perimätiedon mukaan myös Dickinson, joka ei voinut vielä keskeneräisten Samson-kuvioiden vuoksi olla virallisesti mukana varsinaisessa sävellystyössä. Tuottajan pallille istuutui jälleen Martin Birch.
Helmikuussa 1982 ennen varsinaisen albumin valmistumista julkaistiin ensimmäinen, Pohjois-Amerikan intiaanien lahtaamisesta kertova Steve Harrisin säveltämä single ja tuleva ikiklassikko ”Run To The Hills”. Maaliskuussa 40 vuotta sitten päivänvalon näki itse albumi, joka sai nimekseen pahaenteisesti ”The Number Of The Beast”.
Pitkäsoitto sai välittömästi ristiriitaisen vastaanoton. Samaan aikaan, kun heavy-maailma haukkoi henkeään ihastuksesta, uskonnolliset piirit erityisesti kaksinaismoralistisessa USA:ssa kauhistuivat albumin muka-satanistisesta imagosta levynkansineen ja sanoituksineen sekä järjestivät jopa levynpolttamistalkoita ja mielenosoituksia saadakseen kansan boikotoimaan Englannin sarvipäitä.
Iron Maiden ei ollut toki ensimmäinen, eikä viimeinen heavy metal -yhtye, joka oli saanut Yhdysvalloissa samanlaista huomiota osakseen leikiteltyään kieli poskessa pimeyden voimilla. Kuten aiemmin ja myöhemmin, ko. huomio toimi ainoastaan hyvänä mainoksena ja sai nuorison sormet syyhyämään entistä enemmän tarttumaan Maidenin tulikivenkuumaan uutuuteen. Albumin saama loistava vastaanotto ja huomio siivittivät sen Britanniassa aina listojen kärkeen saakka ja muualla Euroopassa kärkisijojen tuntumaan.
”The Number Of The Beast” on eittämättä yksi heavy metallin kulmakivi- ja klassikkoalbumeista ja sen vaikutus sekä esikuvana tuleville bändeille että ylipäänsä generen kehitykselle on kiistaton. Levy oli myös Iron Maidenin varsinainen läpimurto pois mm. Judas Priestin, KISSin ym. lämmittelijän roolista kohti maailmanlaajuista itseoikeutettua suursuosiota.
LP oli musiikillisesti selkeä harppaus eteen päin Di’Annon ajoista kiitos Dickinsonin mahdollistaman kehityksen, vaikka siinä oli edelleen yhtymäkohtia varhaisempaan Maideniin. Suuntaviivat tulevalle klassiselle aikakaudelle oli viilletty syvälle Eddien harmaankelmeään ryppyiseen nahkaan ja mm. Adrian Smithin myöhemmillä albumeilla kukkaan puhjenneet sävellys- ja sovituskyvyt alkoivat ensimmäistä kertaa saada näkyvyyttä, tosin ei albumin parhaissa biiseissä.
Koko bändi kuulostaa vapautuneelta ja energiseltä. ”Killersillä” vaikuttaneet Di’Annon sekoilun luomat jännitteet ja epävarmuus tulevaisuudesta loistavat poissaolollaan. Yhtyeen kunnianhimo ja menestyksen nälkä tuntuvat kuulijan vatsalaukussa asti.
Vahvasta vaikutuksestaan huolimatta ”The Number Of The Beast” ei ole täydellinen albumi, vaikka moni Maiden-fani on varmasti eri mieltä. Se toki sisältää Maidenin tunnetuimpia kappaleita kuten em. ”Run To The Hills”, pahaenteinen ”The Number Of The Beast” ja monien mielestä ehkä bändin paras koskaan kirjoittama esitys, kuolemaantuomitun viimeisistä mietteistä tarinansa ammentava ”Hallowed Be Thy Name”.
Kaikki em. sävellykset ovat olleet julkaisunsa jälkeen jatkuvasti mukana Maidenin live-setissä ja ne tunnistetaan myös muualla kuin heavy-piireissä vähintään nimen perusteella. Näiden raitojen lisäksi myös ”Children Of The Damned” on laskettavissa ehdottomiin helmiin, vaikka se ei ole saanut ansaitsemaansa live-soittoa tarpeeksi.
Kokonaisuutena ”The Number Of The Beast” ei ansaitse aivan kärkipisteitä, sillä puolet alkuperäisen julkaisun materiaalista ei yllä parhaiden kappaleiden tasolle. Levyä kirjoittaessa ja äänittäessä vallinnut kiire on jättänyt jälkensä muutaman hätäisemmin kyhätyn vedon muodossa. Samaten ”Total Eclipsen” jättäminen ”Run To The Hills” -singlen B-puoleksi laskee levyn arvoa. Tämä toki korjattiin myöhemmin remasteroiduilla julkaisuilla.
Yhdyn ehdottomasti yhtyeen itsensä esittämään mielipiteeseen, että ”Gangland” olisi pitänyt jättää ulos albumilta ”Total Eclipsen” tieltä. ”Gangland” ja aloitusraita ”Invaders” kuulostavat lähinnä Di’Annon ajan jäänteiltä, jotka eivät istu yhteen levyn tunnetuimpien biisien kanssa. Myös ”The Prisoner” ja ”Charlotte The Harlot” -jatkosaaga ”22 Acacia Avenue” jäävät keskinkertaisemmiksi tuotoksiksi. Erityisesti jälkimmäinen tulee useinmiten skipattua kokonaan lättyä pyörittäessä. Levyn ei kuitenkaan tarvitse olla täydellinen ollakseen klassikko. Harva klassikko sitä on.
Tuotannosta voi sanoa sen verran, että tarjolla on tyypillistä 1980-luvun alun tasoa eli soundien tuhtiudella ei hirveästi mällätä. Se ei tässä tapauksessa menoa haittaa. Soundit ovat julkaisuajankohtaan nähden hyvällä tasolla kiitos Birchin kykyjen sekä Harrisin täydellisyyden tavoittelun.
Levyjen kansitaide on aina ollut Maidenilla tärkeässä asemassa ja se on jälleen takuuvarmaa Derek Riggsin työtä. Eddie on siirtynyt Lontoon öisiltä kaduilta manalan nukkemestariksi, joka pitelee itsensä Beelzebubin lankoja käsissään. Kansitaide oli aikoinaan omiaan herättämään suurta kauhua vanhoillisten ihmisryhmien suppeissa mielissä. Kyseessä oli pakko olla ryhmä saatanan palvojia, jotka yrittävät houkutella puhtoisen nuorison kohti turmiota ja kadotusta. Näin varmasti kävi, sillä osa tuosta nuorisosta on edelleen myös varttuneemmalla iällä vannoutuneita heavy-ihmisiä ja saaneet alkusysäyksen siihen nimenomaan tämän levyn ansiosta. Hyvä niin! Kansitaiteen kanssa kävi painatusvaiheessa kämmi ja väreistä ei tullut aivan sitä mitä piti, mutta asia korjattiin 1990-luvun remasterilla, oikeastaan turhaan.
Kuten edellisen albumin kohdalla, myös ”The Number Of The Beastin” jälkeen seurasi muutoksia. Takuukannuttaja Clive Burr sai lähteä ”Beast On The Road” -kiertueen päätyttyä kiitos railakkaan elämäntyylin vuoksi heikentyneen soittokunnon. Tämä avasi ovet sille ”ainoalle ja oikealle” Maiden-kokoonpanolle, joka vei bändin tähtiin.
”The Number Of The Beast” on epätäydellisyydestään huolimatta niin klassista kamaa, että sen on löydyttävä jokaisen hevarin levyhyllystä tai muuten on ihan noob!
8½/10
Tomi Väänänen
1. Invaders
2. Children Of The Damned
3. The Prisoner
4. 22 Acacia Avenue
5. The Number Of The Beast
6. Run To The Hills
7. Gangland
8. Total Eclipse
9. Hallowed Be Thy Name
