Levyarvioita tehdessä tulee aina välillä vastaan hetkiä, joissa odotus ja pakokauhu valtaavat mielen. Yleensä tällaisen tunteen saa aikaan oman suosikkibändin uusi levy. Minulle alun perin Sheffieldista, Englannista kotoisin oleva tukkahevin ja pop-metallin jättiläinen Def Leppard on kauan ollut tällainen tapaus.
Yhtyeen albumit ”Pyromania” (1983) ja ”Hysteria” (1987) kuuluvat molemmat henkilökohtaiseen top-5 listaan ja molemmat kuuluvat elämäni kymmenen eniten kuunnellun pitkäsoiton joukkoon. Bändin LP:t ”Adrenalizen” (1992) jälkeen eivät ole nostaneet suuria hurraa-huutoja, joten tarttuminen vuosikymmen sitten uuteen ”Def Leppard” -albumiin sai jännittämään joudunko taas kerran pettymään.
Bändin kolmessa eri sessioissa äänittämä levy starttaa ensimmäisellä sinkkujulkaisulla ”Let’s Go”, joka avaa pelin sokerikuorrutuksella, sillä sen verran yhtymäkohtia on havaittavissa pääriffiin sekä Leppardin aiempien sokeri-henkisten hittien välillä. Kappale on selkeästi tehty hitin metsästys mielessä ja tarttuvuutta on melkoisesti. Tämä on jo liikaa, sillä ei voi välttyä ajatukselta, että tästä sävellyksestä jokin poikabändi saisi leivottua suuren listamenestyksen. Tarttuva biisi, mutta liikaa sokeria.
”Dangerous” nostaa pelin toiselle tasolle. Biisi olisi kuin kotonaan esim. ”Hysterialla” ja on todella tarttuva esitys haastaen ”Euphorialta” (1999) löytyneen ”Promisesin” kilpailuun tarttuvimmasta Leppard-viisusta 17 vuoteen.
”Man Enough” vie yhtyeen funkahtaviin tunnelmiin. Rick Savagen svengaavan bassokuvion varassa kulkeva biisi tuo mieleen Queenin klassikon ”Another One Bites The Dust,” toki ollen monin verroin Queenia tuotetumpi kokonaisuus.
Kappale on vallan mainio ja palauttaa mieleen vanhan totuuden: liike lähtee lantiosta. Muutaman sihi-juoman jälkeen myös tällainen vanhempi rockjäärä voisi päästää sisäisen John Travoltansa huoleti vapaaksi tämän biisin tahdissa, mikäli se pärähtäisi soimaan jossain rock-klubissa.
Levyn ensimmäinen balladiksi laskettava esitys eli AOR-hengessä kulkeva ”We Belong” on poikkeuksellisesti Leppard-biisi, jossa jokainen bändin jäsen pääsee näyttämään kykynsä lead-laulajana. Yllätys ei ole se, että ukot hoitavat osuutensa pätevästi, tosin kitaristit Phil Collen ja Vivian Campbell vetävät pisimmän korren tässä taistossa. Collen vakuuttaa Bryan Adams -henkisellä raspilla ja Campbell muuten kovalla tulkinnallaan.
Vakavista terveysongelmista vuosien aikana kärsinyt Campbell saa parkkiintuneen rokkiukon alahuulen väpättämään miehen laulaessa: ”Sometimes I hide the sadness, behind the painted smile”. Hieno kappale on yksi henkilökohtaisista suosikeistani tällä levyllä.
Vahvan avausbiisinelikon jälkeen Billy Idolin mieleen tuova ”Invincible”, ei valitettavasti nouse edellisten kappaleiden tasolle. Kitaramelodian varassa kulkeva sävellys ei missään vaiheessa lähde lentoon, vaikka sinällään on kohtalainen albumiraita.
”Sea Of Love” kuuluu myös luokkaan ”albumiraita”. Kappale on selkeä hatunnosto Leppardin omille suosikeille, kuten T.Rex ja Mott The Hoople, sillä niin selkeissä 1970-luvun glam rock -meiningeissä tässä mennään.
”Energized” vie yhtyeen aivan toisiin tunnelmiin. Kappale on pitkälle tuotettu ja osa tuotantoratkaisuista (esimerkiksi rumpusoundit sekä taustalaulut) tuovat mieleen Musen. Periaatteessa ajatus kahden massiivisia soundikokeiluja tekevän ryhmän sekoituksesta tuntuu mielenkiintoiselta, mutta tämä ”ristisiitos” ei täysin osu maaliin. Taitavaa ja huippuunsa tuotettua, mutta itse musiikki ei yksinkertaisesti irtoa.
”All Time High” palauttaa levyn takaisin rock-maailmaan. Suora rock-viisu kulkee vastustamattomasti eteenpäin ja kappale olis kotonaan esimerkiksi ”High ’n’ Drylla,” mikäli vokalisti Joe Elliott olisi laulanut biisin oktaavia ylempää. Valitettavasti miehen ylärekisteri ei ole enää samaa tasoa, kuin 25-vuotiaana. Kyseessä on silti mainio rock-pala ja osoittaa sen, että Def Leppard osaa vielä rokata, jos vaan niin haluaa.
Tähän saakka useita eri tyylejä sisältänyt levy saa ”Battle Of My Ownin” myötä jälleen uuden piirteen. Biisi starttaa akustisesti kumartaen syvään Led Zeppelinille ja kasvaen mahtipontiseksi teokseksi orkestraatioiden ja sähkökitara-kollaasien myötä. Hieno biisi.
”Broke ’N’ Brokenhearted” vie Leppardin takaisin rokkimeiningin pariin ollen asiallinen veto. Bändi jatkaa rokkiosastolla ”Forever Youngin” myötä. Pitkälti yhden kitara-lickin varaan rakennettu kappale ei auennut.
”Last Dance” on levyn toinen balladi, joka kulkee lähes täysin akustisena. Biisi ei ole millään tavalla erikoinen, jos otetaan vertailukohdaksi vaikka ”Last Action Hero”-leffan soundtrackilta löytynyt akustinen balladi ”Two Steps Behind”.
Parin vaisumman biisin jälkeen bändi palaa ruotuun levyn päättävien ”Wings Of An Angelin” ja ”Blind Faithin” myötä. Ensimmäinen on Leppard-asteikolla yllättävän tummasävyinen rokkari, josta pidin kovasti ja jälkimmäinen on moneen eri suuntaan kurkottava eepos, jossa Beatles-tunnelmat mallia ”Strawberry Fields Forever” kohtaavat Def Leppardin sekä jotain uutta mystiikkaa, mitä yhtye ei ole pahemmin yrittänyt tarjota. Hieno kappale ja päätös levylle.
Def Leppardin omaa nimeä kantava albumi oli parasta Leppardia sitten ”Adrenalizen.” Bändi toi musiikkiinsa reilusti uusia vaikutteita, mutta kaiken pohjalla levy kuulostaa siltä itseltään, eli Def Leppardilta. Tuotanto, soundit ja yhtyeen suoritus ovat viimeisen päälle, mutta se tuskin on mikään yllätys.
Itse olisin pudottanut levyltä 2-3 biisiä pois, joka nostaisi yleisarvosanaa vähintään puoli numeroa ylemmäs. Tästä huolimatta kyseessä on hyvä tuotos, joka on pysynyt tämän kasarihevin ja AOR:n epäpyhälle alttarille kumartavan rokkarin levylautasella pitkään.
8-/10
Ilkka Järvenpää
1. Let’s Go
2. Dangerous
3. Man Enough
4. We Belong
5. Invincible
6. Sea Of Love
7. Energized
8. All Time High
9. Battle Of My Own
10. Broke ‘N’ Brokenhearted
11. Forever Young
12. Last Dance
13. Wings Of An Angel
14. Blind Faith
