Black Sabbath oli mahdottoman tehtävän edessä huhtikuussa 1979 antaessaan Ozzy Osbournelle lähtöpassit. Kahden heikomman albumin jälkeen kurssi oli pahasti laskusuunnassa. Levy-yhtiöstä annettiin ymmärtää, että seuraavan albumin olisi oltava menestys tai yhtye saisi monoa. Ja jotta kurjuuden maksimointi olisi täydellistä, myös basisti Geezer Butler lähti Sabbathista samalla ovenavauksella Ozzyn kanssa, jättäen kitaristi Tony Iommin ja pahasti päihdeongelmaisen rumpali Bill Wardin hetkeksi kahdestaan miettimään mkä nyt eteen.
Usein on todettu, että ihminen pystyy urotekoihin vaikeimman edessä ja niin kävi nyt. Iommi sain haalittua bändiinsä juuri Rainbowsta lähteneen vokalisti Ronnie James Dion sekä tämän vanhan Elf– ja Rainbow-bändikaverin, basisti Craig Gruberin, sekä täysin uuden aluevaltauksen, nimittäin kosketinsoittajan.
Quartz-bändistä napattu Geoff Nicholls -niminen kaveri kokeili alkuun bändissä toista kitaraa, mutta Iommi oli sitä mieltä, ettei Black Sabbath moista lisäystä tarvinnut, joten Nicholls värvättiin kosketinkioskin taakse koska osasi myös niitä soittaa. Uusi kokoonpano oli valmis käymään uuden materiaalin kimppuun nälkäisinä kuin haukat mielissään. Bändillä oli vimmattu halu näyttää, että vanhasta heavy-veteraanista oli tähän hommaan yhä. Tosin valmis kokoonpano ei ollut vieläkään. Ovi heilahti vielä kerran Gruberille päästäen sisään puuttuvan lenkin, alkuperäisjäsen Butlerin, joka oli lähtenyt aiemmin henkilökohtaisiin ongelmiin vedoten. Mies oli kuullut uutta materiaalia ja oli vakuuttunut uuden kokoonpanon kyvyistä luoda tasokasta musiikkia. Myös bändin manageri vaihtui kesken nauhoitusten Don Ardenista uuteen tuttavuuteen Sandy Pearlmaniin, mutta se oli enää sivujuonne tässä mahdottomassa yhtälössä saada Black Sabbath takaisin jaloilleen.
Edellinen Sabbath-albumi ”Never Say Die” oli heikko yritys väsyneeltä yhtyeeltä pitää yllä mainettaan planeetan kovimpana heavyjyränä ja siihen kaivattiin nyt muutosta, kun sekoileva Ozzy oli ulkona bändistä. Muutosta oli havaittavissa metallimusiikkiin liittyvissä ympyröissä myös muutoin, sillä brittiheavyn invaasio New Wave Of British Heavy Metal oli lyömässä rytinällä läpi. Uusia yhtyeitä putkahteli maailmankartalle kuin sieniä sateella. Iron Maiden, Def Leppard, Saxon, Angel Witch ja vanhempi heavy metal -legenda Judas Priest laittoivat markkinoille vuonna 1980 sellaiset albumit, jotka pyyhkivät lattiaa vanhempien konkareiden tuotoksilla yhtä tänään – puhumattakaan Britannian ulkopuolelta saapuneista alan bändeistä. Aika siis oli Black Sabbathin kannalta otollinen, enää tarvittiin hyvä LP uutta nousua pönkittämään.
Kun ”Heaven And Hellin” laittaa pyörimään voi kuvitella ostavan yleisön yllätyksen vaisun ”Never Say Dien” jälkeen. Uusi vokalisti Ronnie James Dio toi suuren annoksen virtaa ja tunteen paloa lauluäänellään. Usealla vanhan kaartin metallipäällä ovat varmasti menneet drinksut väärään kurkkuun hämmästyksestä, kun avausraita ”Neon Knights” on pärähtänyt soimaan. Se pamahtaa edelleen kuin nyrkki otsaan nopeudellaan ja raikkaudellaan. Dio pääsee tulkitsemaan eli päästämään pölyt keuhkoistaan kaikella sillä voimalla ja tunteella, jonka olemme oppineet tuntemaan. Sävellys on myös poikkeuksellisen ripeä tempoltaan ja kuulosti kuin toisen bändin tekeleeltä vuonna 1980. Kyseessä on täydellinen levyn avausbiisi, joka kahlitsee kuulijan kaiuttimien väliin odottamaan janoisena lisää metallimyräkkää.
Tähän huutoon vastaa majesteettisen raskas ja eeppinen ”Children Of The Sea”, jossa Iommi on omalla tutulla maaperällään luomassaan sävellyksessä, jota kannattelee mahtavan raskas kitarariffi sekä Dion maukas säemelodia. Kappaleen alkuun on tehty vielä hieno akustinen intro hempeine vokaaleineen. Sovitus kääntyy hetkessä uhkaavaksi ja päällekäyväksi riffimyrskyksi, jonka kruunaa upea kertosäe.
”Lady Evil” on tanakkaa boogieta alusta loppuun. Geezer Butlerin bassolinja kannattelee uskomatoman hienosti kappaletta. Jostain syystä kitara on tällä raidalla pelkkä mauste ja pääosissa loistavat Butler sekä Dio. Pidän tästä raidasta kovasti, koska se on jotenkin niin rento ja leijuva. Tätä olisi varmasti kiva päästä soittamaan rummuilla ja kuvitella Butler vasemmalle puolelle bassolinjoineen.
The world is full of Kings and Queens. Who blind your eyes, then steal your dreams. It’s Heaven and Hell!
Nimikappale ”Heaven And Hell” ei esittelyjä kaipaa. Se nauttii klassikkostatusta millä mittarilla tahansa mitattuna. Kappale on yksi koko Black Sabbathin tuotannon kruununjalokivistä. Se on myös teos, jonka Dio nimesi suosikiksi koko uraltaan. Peilattuna Ronnien saavutuksiin kunnia on melkoinen. Kappaleen tunnelma on sekä levollinen, että uhkaava ja tätä voisi kuunnella loputtomiin siihen kyllästymättä. Biisin loppuun sijoitettu tempon nosto sekä Iommin soolo nostavat kylmät väreet selkäpiihin ja kun Dio alkaa tulkita ajamaansa asiaa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Voiko bändi tämän jälkeen tehdä enää ikinä mitään yhtä hyvää ja vakuuttavaa?
Vinyylin B-puolen kääntäessä tulee vastaan ensimmäinen pettymys. Rivakka ”Wishing Well” on yksinkertaisesti tylsä timanttisen A-puolen materiaalin rinnalla, vaikka ei ole missään nimessä läpeensä huono raita. Tässä huomaa kuinka tärkeässä asemassa Iommin riffikynä on albumin kärkisävellyksissä. Kun kunnon riffille ei ole tilaa hurjan vauhdin takia, on Iommi vaikeuksissa. Komean soolon kappaleeseen kitaristi silti tarjoilee. ”Wishing Wellin” kohtalo on nauttia välipalan asemaa ennen seuraavaa täysosumaa, joka tottelee nimeä ”Die Young”. Tähän kappaleeseen on kaivettu Nichollsin väripaletista tunnelmallisia sävyjä hempeään kitara/kosketinsoitinintroon, joka kääntyy yhtäkkiä jopa ”Wishing Wellia” nopeampana täyteen vauhtiin. Tämä raita toimii loistavasti Dion laulusuorituksen sekä kappalerakenteen johdosta. Kertosäe on huumaavan hieno ja tunnelmallinen. Dio tulkitsee sen upeasti ilman päällehakkaavaa biittiä. Tämä on pelkkä illuusio, sillä seuraavassa kertosäkeessä biitti räiskyy taustalla ja kaikki soittajat ovat liekeissä. Kertakaikkisen upeaa kuultavaa alusta loppuun!
Black Sabbath kiersi palloa Van Halenin kanssa Ozzyn vielä ollessa bändissä ja ”Walk Awayn” pärähtäessä käyntiin sitä höristää korviaan, sillä aloitusriffi kuulostaa aivan Eddie Van Halenin jämäriffivarastolta nyysityltä. Myös kitarasoundi kuulostaa todella tutulta. Kaupallisempaa näkökulmaa tähän on selkeästi haettu huonolla menestyksellä. Vaikea sanoa, kumpi on albumin heikoin suoritus, tämä vai ”Wishing Well”, mutta se on varmaa että ilman näitä ”Heaven And Hell” olisi täyden kympin albumin. Kyseessä on täytteeltä kuulostava esitys, joka ei jää päähän niin millään, vaikka sitä kuinka yrittäisi pakko toistaa ja löytää jotain tarttumapintaa.
Onneksi albumin loppuun on riffi- ja melodiakynä taas teroitettu ja ”Lonely Is The Word” kuulostaa erittäin raikkaalta sekä Sabbathmaiselta. Kappaleen oli ilmeisesti tarkoitus olla slovari ja hempeä päätöspala, mutta siihen suntaan olevia sävyjä kuullaan vain kertosäkeessä sekä upeassa ja pitkässä kitarasoolossa. Soolo on yksi parhaista, mitä Iommi on yli 50 vuoden urallaan kirjoittanut. Kappale on kohokohta ja on harmi, että se tuntuu usein unohtuvan majesteesisen nimisävellyksen varjoon. Jos albumi alkaa juuri oikealla kappaleella, se myös päättyy sillä. Aivan mahtava lopetus ja tunnelmanluoja.
Tämän levyn edessä ei voi kuin ottaa hatun pois päästä ja kumartaa. Black Sabbath onnistui luomaan yhden uransa parhaista albumeista kriittisellä hetkellä, joka sinkosi bändin suosion jälleen oikeaan suuntaan. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Bill Ward ei muista studiosessioista mitään substanssien liikakäytöstä johtuen ja tämä kulminoitui rumpalin eroamiseen Sabbathista elokuussa 1980 kesken rundin. Sabbath tulisi taas olemaan jälleen tutun ja mielenkiintoisen tilanteen äärellä. Kuinka paikata alkuperäisjäsen bändin menettämättä ilmettään. Seuraava albumi ”Mob Rules” sen paljasti – Black Sabbath selvisi myös Wardin lähdöstä loistavasti ja loi toisen mestariteoksen ”Heaven And Hellin” perään.
9/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Neon Knights
2.Children Of The Sea
3.Lady Evil
4.Heaven And Hell
5.Wishing Well
6.Die Young
7.Walk Away
8.Lonely Is The Word
