Copenhell palasi kahden vuoden koronakurimuksen jälkeen melkoisella kattauksella. Ei ollut mikään yllätys, että liput kävivät kaupaksi vilkkaasti, kun tarjolla olivat sellaiset nimet kuin Judas Priest, Korn, Kiss, Iron Maiden sekä Metallica.
Tämän takia oli Copenhellin kapasiteettia kasvatettu 10.000 kävijällä eli 35.000 metallimusiikin diggaria vieraili festarilla päivittäin, kun aikaisemmin yleisöä on ollut 25.000. Alue on tästä huolimatta suhteellisen suuri ja ihmiset levittäytyvät ympäriinsä, joten paniikinomaista ahtautta ei päässyt syntymään. Ruoka- ja juomapisteitä oli sijoiteltu alueen jokaiseen nurkkaan, eli myös evästä riitti.
KESKIVIIKKO 15.6.2022
Saavuttaessa alueelle Suicidal Tendencies keulamies Mike Muirin johtamana veti jo kovaa vauhtia showta päälavalla. Heti ensimmäiseksi kiinnitin huomiota, onko Dave Lombardo kannujen takana, vaikka mies on äskettäin liittynyt Testamentin riveihin. Sinänsä ei ollut mikään yllätys, että rumpali oli vaihtunut. Uudesta kaverista ei ollut mitään tietoa, mutta hän hoiti leiviskänsä todella mallikkaasti.
Tanskalainen Dizzy Mizz Lizzy ei soita minkäänlaisia kelloja näillä leveysasteilla, sillä bändi on tanskalaisten ”oma juttu”. Kuten eräs paikallinen hieman valaisi asiaa, yhtyeen paluu lavoille on tanskalaisille todella kova nostalgiajuttu. Tämä Tanskan ylpeys soitti perinteisen hard rockin sekä classic rockin välimaastoa. Biisit olivat tarttuvia rocksikermiä, jotka puhuttelivat yleisöä. Joka maalla on aina se oma ”iso nostalgia”- yhtye, jota ulkomaalaiset eivät ymmärrä. Tässä oli aivan sama tilanne.
Gloryhammer on pamahtanut käsittämättömän suosituksi, vaikka edellinen laulajaa siirrettiin sivuun ja tilalle tuli täydellinen kopio. Tämä ei ole haitannut tai vaikuttanut negatiivisesti yhtyeen fanien keskuudessa. Gloryhammerin konsepti on hauska, sillä kavereiden asusteet ja välispiikit ovat huvittavia, eikä niissä ole mitään järkeä. Ei sinänsä ihme, että yhtye on suosittu. Lisäksi tarttuvat melodiat ja hyvät power metal -kappaleet kruunaavat konseptin.
Ensimmäisen päivän pääesiintyjä oli Metallica. Koko festarialue oli tässä vaiheessa totaalisen täynnä, sillä 35.000–40.000 ihmistä oli pakkautunut päälavan alueelle. Vaikka Metallicaa parjataan syystä tai toisesta, thrash veteraanit osaavat edelleen näyttää ja yllättää yleisönsä. On lähestulkoon hyödytöntä stalkata edellisen keikkojen settilistoja, sillä ne eivät pidä paikkaansa ja Metallica tuppaa muuttaa niitä jokaista showta varten.
Tällä kertaa ei kuultu ”Nothing Else Mattersia”, ”The Unforgivenia” tai muita hempeimpiä piisejä. Sen sijaan setti oli yllätyksellinen. Ainoastaan kaksi biisiä veivattiin ”Black”-albumilta: ”Enter Sandman”, joka tuli heti kolmantena sekä ”Sad But True”. Uran myöhemmiltä levyiltä tuli yksi kappale ”Load”-levyjen aikakaudelta ja yksi viimeisimmältä ”Hardwired…To Self-Destructilta”. No ”St.Anger” sai vuoronsa myös, ja tämä oli harha-askel setissä.
Muilta osin konsertti painottui täysin Metallican kasarikauden tuotoksiin. Mikäs sen parempaa. Keikka päräytettiin käyntiin ”Whiplashilla” ja samantien perään tuli ”Creeping Death”. Jos laskuissa pysyin mukana, neljä kappaletta saatiin kehiin ”Ride The Lightiningilta”, kolme ”Master Of Puppetsilta” ja samoin kolme ”…And Justice For All” -levyltä. Ja totta kai ”Kill ’Em Allilta” pari.
Keikka päätettiin ”Master Of Puppetsilla”, jota ei ole tapahtunut kuin viimeksi 25 vuotta sitten ja myös silloin yllättäen Kööpenhaminassa. Lars Ulrichin soitosta voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta mies oli täynnä virtaa keikan läpi, kun taas James Hetfield välillä vaikutti, että olisi mielummin peurametsällä Coloradon metsissä kuin soittamassa heviä Tanskassa.
Kirk Hammett ja Rob Trujillo liikkuivat pitkin lavaa aktiivisesti ja ottivat yleisönsä. Tästä ei ollut epäselvyyttä. Keikan alkupuolella Ulrichin rumpusetti oli asetettu catwalkin päähän ja muuten yhtye oli hyvin lähellä yleisöä. Tämän jälkeen siirryttiin perinteiseen malliin Larsin jatkaessa rumpujen soittamista lavan takana.
Metallica oli kiistatta koko Copenhellin ”se” pääesiintyjä. Kun ”Master Of Puppetsin” viimeiset tahdit oli soitettu, ruuhkat olivat valtavat ihmisten poistuessa alueelta yhtäaikaa.
TORSTAI 16.6.2022
Tanskan Myrkur oli saanut kunnian aloittaa kakkoslavalla. Kieltämättä soittoaika kahdelta iltapäivällä oli erikoinen, sillä Myrkur nauttii suurta suosiota omassa kotimaassaan. Jengiä ei ollut vielä saapunut sankoin joukoin paikalle.
Oli hilkulla, ettei keikka mennyt plörinäksi. Amalie Bruunin siirtyessä koskettimien ääreen tekniikka petti niiden osalta. Pari roudarikaveria hämmästeli tovin, kunnes koskettimiin saatiin eloa. Samaan aikaan Myrkurin taustabändi veti extratemporeena folk pohjaisia biisejä ja saivat hyvän vastaanototon. Amalien kasvoilla vilahti iloinen hymy ja nainen kiitteli kovasti.
Festivaalialieen toisella laidalla aloitti Midnight. Kolmikko rykäisi perinteisen oksat pois -setin. Nopeita sovituksia, jotka olivat risteytys black/thrash- sekä rokkettirollia. Midnight oli lavalla vauhdikas, aggressivinen ja osasi vetää hyviä poseerauksia. Copenhellin esiintyminen ei ollut poikkeava Midnight keikkkamanöveereistä, vaan noudatti perinteistä kaavaa. Kieltämättä iso lava asetti lieviä haasteita parivaljakolle liikkua ympäriinsä.
Kornin soundit olivat todella mureat, sillä viritys oli erittäin alhaalla. Aika ajoin tuli väkisin mieleen Sepulturan ”Roots” soundimaailma, selviä yhtäläisyyksiä oli havaittavissa. Jengi oli aivan pähkinöinä, sillä crowdsurffaajia meni pään yli jatkuvalla syötöllä ja pitit pyörivät vinhasti. ”Shoot And Ladders” -kappaleen yhteyteen Korn ymppäsi Metallica-klassikon ”One” rankemmat kohdat.
Kornin nykyinen rumpali Ray Luzier oli todella kovan luokan kannuttaja (miehellä on todella hieno CV), jonka edesottamuksia oli hieno seurata. Jos kerran Copenhellin yleisö laittoi pitin pyörimään ja jengi surffaili, Tuskan yleisöllä on tekemistä, että päihittävät juutit.
Blood Incantation on saanut rajusti nostetta death metallin underground scenestä aina mainstreamin puolelle. Tämän sai huomata, kun neloslavan ympäristön puistoalue oli tukossa. Blood Incantation olisi voinut hyvällä syyllä soittaa suuremmalla lavalla. Yhtyeen death metal toimi hyvin myös näissä puitteissa ja bändi veti tiukan setin. Jokaisen biisin välinen tauko tuntui käsittämättömän pitkältä, kun piti pyyhkiä hikeä, juoda nestettä ja hetken ihmetellä. Kun olisi odottanut, että nelikko olisi tykittänyt kappaleet tiukalla tatsilla, mutta ei.
Yleensä Priestin keikalla yleisö pui nyrkkejä ja laulaa mukana, mutta Copenhellissä crowdsurffaajia meni jatkuvasti käsien varassa. En muista, olenko koskaan ennen nähnyt crowd surfingia Priestin keikalla. Kitarakaksikko Richie Faulkner/Andy Sneap soitti todella tiukasti yhteen ja Ian Hill bassotteli kokeneesti vakiopaikallaan.
Saksan thrash legenda Destructionilla on pitänyt kiirettä kesäfestareiden kanssa. Lisäksi Schmier kumppaneineen on reissannut valtameren toisella puolella pitkin poikin. Destruction aloitti setin ”Curse The Gods” -klassikolla ja heti perään tuli ”Deathtrap”. Uuden levyn materiaalia oli myös onnistettu ujuttamaan sekaan.
Down ei ole viime vuosina paljon nähty tuttavuus Euroopan keikkalavoilla. Nyt yhtye oli lähtenyt jopa kolmelle festarikeikalle, joten harvinaista herkkua taitaa tätä nykyään olla. Heti pitää todeta, että Phil Anselmo oli tikissä, eikä ollut tietoa mistään säheltämistä, päinvastoin. Laulaja hoiti todella hyvin esiintymisen ja vokaalisuorituksen.
Down oli kovassa vedossa ja soitti tarkasti. Pepper Keenanin ja Kirk Windsteinin kitarointi oli rouheaa ja raskasta. Setin loppupuolella Robert Trujillo ilmestyi jamittelemaan Downin kanssa. Ehkä juuri keikkojen valikointi on se tekijä, minkä vuoksi ukot onnistuivat tekemään tiukan vedon Copenhellissä.
PERJANTAI 17.6.2022
Copenhellin bändi tarjonta oli leveä ja laaja, sillä koko ajan tarjolla ei ollut hard rockia tai metallia. Bad Religion on suomalaisille tuttu nimi, erityisesti ysärillä punkkipoppoo nautti kovaa suosiota. Bad Religion on edelleen kovassa tikissä, vaikka miehistö on harmaantunut. Vanhat klassikot toimivat hyvin ja rullasivat mallikkaasti; ”Do What You Want”, ”American Jesus” jne. Sen sijaan uudempi materiaali oli allekirjoittaneelle vieraampaa. Tuli aivan 1990-luvun Provinssirockit mieleen, kun Bad Religion veivasi lavalla.
Alestorm on aivan käsittämättömän suosittu keskisessä Euroopassa. Keikkamestat ovat täynnä ja meno on kuin muokarihäkissä. Heti alkutahdeista lähtien alkoi crowdsurffaajia tippua aidan yli kiihtyvällä vauhdilla. Meno vain kiihtyi keikan edetessä, sillä surffaajia meni koko ajan yleisön päällä ja jotkut useamman kerran. Jopa suomalaiset innostuivat kokeilemaan crowdsurffauksen hauskuutta. Alestormin nokkamies totesi, että nyt rikotaan parin vuoden takainen crowd surffaajien ennätys. Kyllä turvamiehillä ja –naisilla oli hikinen iltapäivä.
Jatketaan vaihteeksi hardcoren parissa, kun kolmoslavalle kipusi New Yorkin hardcore-scenen ikoni Agnostic Front. Vinnie Stigma oli lavalla elementissään, sillä mies ravasi, hyppi sekä pomppi kuin viimeistä päivää. Vaikka kaveri lähenee 70 vuotta, se ei ole vauhtia hidastanut yhtään, vaan päin vastoin. Laulaja Roger Miret taisteli vielä vuosi sitten syövän kanssa, mutta lavalla nähtiin Miret, joka piiskasi yleisön mielettömiin wall of deatheihin sekä pitteihin.
Agnostic Frontin hardcore ei antanut armoa, vaan NYHC:n legendat vetivät täysillä alusta loppuun, kuten hardcore veteraanin kuuluu tehdä. Settissä kuultiin ”Gotta Go”, ”New York Police State”, ”Crucified” ja lopuksi yhtye heitti Ramones-klassikon ”Blitzkrieg Bop”.
Ruotsalainen retrorock yhtye Hällas on mielenkiintoinen ilmestys. Bändi yhdistelee 1970-luvun progessive rockia ja aikakauden hard rockin ominaisuuksia. Yhtye ilmestyi lavalle 1970-luvun vermeet päällä ja ilman suurempia liturgioita aloittivat ”Repentancella”. Hienot melodiat ja sovitukset koukuttivat kuuntelemaan bändiä mielellään. Välillä Hällas melkein jamitteli lavalla, mutta piti biisien mielenkiinnon yllä, sillä riffit ja melodiat olivat tarttuvia.
Valitettavasti Hellacopters tuli missattua aikataulullisten seikkojen takia. Ei auttanut muu kuin mennä kuin suoraan kolmoslavalle, kun vanhan liiton brittiläinen kuoloryhmä Benediction aloitti. David Ingramin palattuaan takaisin yhtyeen keulille Benediction on kokenut nostalgisen jälleen tulemisen. Bändille on buukattu melkoinen nippu keikkoja ja festareita kesäksi, sillä leirissä oli vuosien ajan hiljaista näiden osalta.
Ingram on nykyään tanskalainen ja hehkutti estoitta kotikaupunkiansa Kööpenhaminaa. Vokalisti oli liekeissä lavalla. Miehen ääni ei ole vuosien saatossa muuttunut suuntaan eikä toiseen. Myös muilta osin Benediction oli kovassa tikissä setin läpi. Valikoima koostui monista vanhoista kappaleista ja luonnollisesti uusimman levyn materiaali oli enemmistönä. Valitettavasti jälleen kerran ”The Grand Leveller” oli jäänyt paitsioon.
Jinjer oli saanut kotimaasansa viranomaisilta luvan poistua maasta ja toimia eräänlaisena Ukrainan lähettinä kertomassa meneillään olevasta sodasta. Jinjerin metalcore sekä siihen yhdistetty musiikkielementtisekoitus soundasi välillä puuduttavalta ja tylsältä. Rankemmat rypistykset olivat perinteistä metalcore-antia. Bändi sai hyvän vastaanoton yleisöltä, jota oli kertynyt huima määrä.
Copenhellissä mentiin enemmän perinteisellä Death To All -ryhmityksellä. Setti aloitettiin ”Infernal Deathin” toimiessa introna, josta hypättiin suoraan kappaleeseen ”Overactive Imagination”. Suurin osa biiseistä oli poimittu ”Symbolic” ja ”Invidual Thought Patterns” -levyiltä. Kun taas ”Scream Bloody Gorelta”, ”Leprosylta”, ”Humanilta” sekä viimeiseksi jääneeltä Death-levyltä ”The Sound Of Perseverance” oli poimittu yksi ainoa esitys eli ”Spirit Crusher”. Nelikko soitti tiukasti yhteen ja kappaleet ovat ajattomia, sillä jokainen biisi pesee kevyesti monet tämän päivän death metalli bändin tekeleet rakenteessa, sovituksissa ja soitannollisesti.
Iron Maiden oli lauantaina se suurin nimi ja tietenkin pääbändi, vaikka Maidenin jälkeen oli tulossa todellista siniveristä herkkua. Jos Maiden tuli jo Hyvinkään Rockfesteillä todistettua, niin Copenhell oli kaikessa muodossa täydellinen replica siitä. Paitsi Bruce Dickinsonin parit välispiikit taatusti poikkesivat.
Settilista ei tarjonnut mitään poikkeavaa, vaan oli täyttä peruskauraa. Sen verran pakkoa avautua, että ”Fear Of The Darkin” voisi joskus pudottaa pois. Blaze Bayleyn aikakauden materiaali kuten ”Sign Of The Cross” on pysynyt tiiviisti mukana. Tällä kiertueella Iron Maiden on päättänyt keikkansa ”Aces High” klassikkoon, joka yleensä ja myös edellisellä kiertueella on toiminut konsertin avauksena.
Maiden tarjosi perushyvän ja viihdyttävän shown. Kaikki perinteiset Maiden-elementit olivat mukana: Eddie, Brucen miekkailu Eddien kanssa ja rakenteissa leijuva lentokone.
Olisi kuvitellut, että festarialue oli tyhjentynyt lähestulkoon kokonaan, kun Maiden lopetti. Näin ei onneksi käynyt. Vaikka porukkaa valui pois, Mercyful Fatea jäi katsomaan melkoinen yleisömäärä. Se on tullut nyt selväksi, että Mercyful Fate ei tee eikä tule tekemään mitään muutoksia settilistaan ja esiintymiseen. Bändin keikka koostui pelkästään 1980-luvun materiaalista. Tällä reunion pyrähdyksellä ei edes kosketa 1990-luvun tuotoksiin.
Sinänsä mielenkiintoinen valinta, sillä 1980-luvun tuotoksissa kitaroinut Michael Denner on jätetty kylmästi pois Mercyful Faten comebackista. Homman ottanut Mike Wead hoiti Dennerin kitarajutut mallikkaasti, eikä tässä ollut valittamista.
Hieman mielessä kävi, jos Metallican ukot olisivat ilmestyneet vierailevina tähtinä lavalle. Näin ei käynyt, vaikka Hetfield ja Ulrich kyllä fanittivat Mercyful Fatea lavan sivussa. King Diamond oli luonnollisesti konsertin suurin tähti. Vaikka legenda kolkuttelee 70 vuoden ikäpyykkiä, ääni oli terässä eikä pettänyt kertaakaan.
Raportti ja kuvat: Arto Lehtinen ©Metalliluola
