[three_fourth]Alunperin Pudasjärvella 1990-luvulla Zenith nimellä toiminut Zenith Reunion perustettiin tai sanotaanko syntyi uudelleen vuonna 2010, kun useampi orkesterinjäsen oli siirtynyt vaikuttamaan Ouluun. Bändin debyyttilevy Utopia (2012) vieraili ehkä jopa hieman yllättäen Suomen virallisen listan Top kympissä, joten oli selvää, että bändille oli olemassa oma kuulijakuntansa. Debyytille saatin odottaa seuraajaa kolme vuotta, mutta nyt Zenith Reunion on palannut. Bändin ensimmäinen levy jäi minulla hieman vähemmälle huomiolle, mutta muistikuvieni mukaan bändi liikkui tyylillisesti jossain hard rockin ja perinteisen hevin välimaastossa. Muistini mukaan kaipasin orkesterilta myös hieman enemmän särmää ja sitä pumppu toisella levyllään tarjoaakin.
Levyn avaa ärhäkkä ”Flood of Lies”, jota höystää pienet progesävyt nasakoiden tahtilaji-vaihdosten myötä. Vokalisti Jouni Juurikka on lisännyt lauluunsa räkäisyyttä, joka ainakin minun korvaani toimii mainiosti. Lupaava avaus siis. Toisena kuultava ”Miracle” vie bändi eeppisempiin ja raskaampiin tunnelmiin, tosin mielestäni vokalistin pieni suomi-aksentti pärähtää tässä viisussa hieman häiritsevästi. Kipaleesta löytyy muutama mainio ainakin minulle Queensrÿchen mieleentuova riffi ja kappaleen kruunaa hieno kitarasoolo. Kolmas kipale ”Cloud Castles” käynnistyy pitkällä introlla ja sisältää muutaman muikean riffin, mutta kertosäe ei valitettavasti aivan täysin nouse lentoon.
Levyn neljännessä kipaleessa ”Scarled Threadissa” päävokaaleissa irti pääsee orkesterin basisti Jukka Jokikokko ja varsin mallikkaasti mies hommasta selviytyykiin. Itse kipale on heviballadi, joka kärsii hieman samasta ongelmasta, kuin sitä edeltänyt Cloud Castles, eli se lopullinen niitti tarttuvan kertosäkeen myötä puuttuu. Levyn viiden biisi ”Zero One” käynnistyy rauhallisesti kipaleen kuitenkin muuttuessa eteenpäin runnovaksi hevibiisiksi, vieraillen taas rauhallisemmissa tunnelmissa. Levyn loppuun bändi on säästänyt kaksi lähes yhdeksän minuuttista eeposta ”Blood Under the Treen” ja levyn nimikkoviisun ”Entropyn”. Ensimmäinen käynnistyy raskaasti, muuttuen myöhemmin periaatteessa balladiksi. Biisi palaa mainion kitarasoolon kautta jälleen rankampaan osioon, ollen yksi henkilökohtaisista suosikeistani levyllä. Levyn päättävä nimikkobiisi käynnistyy hienolla introlla, jonka jälkeen bändi siirtyy eeppiseen riffittelyyn. Pitkän kitarasoolon myötä kappale toimii tyylikkäänä päätöksenä tälle levylle.
Summa summarum: 7 kipaletta sisältävä, mutta silti 45 minuuttia kestävä Entropy on pätevä ja ammattitaidolla tehty levy. Bändi on rankentanut ja samalla hieman monipuolistanut linjaansa, joka ainakin tämän kriitikon mielestä on ollut oikea ratkaisu. Bändi on erittäin taitava ja myös biisintekotaitoa löytyy. Toisaalta kappaleet ovat välillä melkoisia möhkäleitä, joten en voi leikitellä ajatuksella millaista jälkeä bändi saisi aikaan asiansa osaavan tuottajan kanssa. Tiivistäminen voisi toimia. Vaikka bändi on rankentanut linjaansa, silti en voi välttyä ajatukselta, että orkesteri vieläkin hieman pidättelee. Minun korvaani tämä kuuluu eniten taitavan, mutta hieman jäyhältä kuulostavan vokalisti Juurikan osuuksisssa. Pienestä kritiikistä huolimatta levyn plussapuolet pesevät helposti negatiiviset, joten tästä on hyvä jatkaa.
7 / 10
Ilkka Järvenpää
[/three_fourth]
[one_fourth_last]
1. Flood of Lies
2. Miracle
3. Cloud Castles
4. Scarlet Thread
5. Zero One
6. Blood Under The Tree
7. Entropy[/one_fourth_last]