Kun allekirjoittaneelle avautui mahdollisuus kirjoittaa Whitesnake-julkaisusta meni pieni pää pyörälle. Kuuntelin studiolevyjä tauotta, enkä osannut valita arvostelukohdetta kunnes tajusin laittaa lautaselle tämän 40 vuotta täyttävän livetuplan. Whitesnake on julkaissut livealbumeita tiuhaan tahtiin nimenomaan 2000-luvulla, mutta yksikään niistä ei yllä bändin ensimmäisen livejulkaisun “Live…In The Heart Of The City” tasolle.
Vuonna 1980 yhtyeen kokoonpano oli suorastaan mykistävä. Vanhoista Deep Purple-bändikavereista mukana olivat Jon Lord ja Ian Paice, kitaroissa klassisten alkuaikojen parivaljakko Bernie Marsden ja Micky Moody sekä bassossa Neil Murray. Ryhmä oli huimassa liveiskussa ja keikat Hammersmith Odeonilla äänitettiin kesäkuun lopulla 1980 myöhempää julkaisua silmälläpitäen. Kyseisestä livejulkaisusta on julkaistu jos jonkinlaisia painoksia, mutta yleisin lienee tämä vinyylinä julkaistu tupla-LP, jonka toinen levy on myös taltioitu Hammersmith Odeonilla, tosin kaksi vuotta aiemmin rumpali Dave Dowlen kera.
Albumin starttaava ”Come On” löytyy alun perin yhtyeen ensimmäiseltä ”Snakebite”– EP:ltä ja on juuri oikea kappale yleisön saamiseksi mukaan geimeihin. Kunnon boogierock veto, joka toimii kuin tauti. Koska Whitesnake oli promoamassa viimeisintä studioalbumiaan ”Ready An´Willing,” oli settilistassa useita vetoja kyseiseltä lp:ltä. ”Sweet Talker”-kappaleessa huomaa kuinka saumattomasti bändi soittaa yhteen. Jokainen ainesosa on niin kohdallaan kuin olla voi. Paicen mukaantulon myötä biisit alkoivat svengata kuin ne kuuluisat hirvet pellon laidassa eikä väheksyä sovi muutakaan porukkaa. Kitarat, basso ja Lord urkuineen luovat sellaisen pohjan jolle David Coverdalen kelpasi laulaa keuhkojensa täydeltä.
”Walking In The Shadow Of The Blues” on poimittu kyytiin ”Lovehunterilta” ja sopii settiin kuin nakutettu. Tempon lasku tässä kohden tekee terää ja mielenkiinto pysyy yllä hienosti. Raskaampi lähestymistapa tekee biisille ansaittua oikeutta ja jälleen instrumenttiensa virtuoosit pistävät päälle sellaiset karkelot, että kateeksi käy. Upea laulumelodia, komeat kitarasoolot ja kaikki toimii täydellisesti.
A-puolen päättää venytetty ”Lovehunter,” joka on biisinä kitaristien valiokamaa. Se on Whitesnake-klassikko, jota yhtye saisi kaivella settiinsä useammin. Tällä vedolla annetaan Moodyn loistaa parrasvaloissa ja herra luikauttaa ilmoille ei niin perinteisen kitarasoolon, josta ei tunnetta puutu. Ei mitään tiluttelua, vaan kunnon fiilistelyä johon Paice yhtyy riffien aikana ja Moody soittaa pätkän ”Steal Away”– biisin riffiä soolon loppupuolella. Hieno soolo kerta kaikkiaan ja nykykitaristit voisivat ottaa tästä mallia. Kappaleessa tapahtuu niin paljon, ettei ajan kulumista huomaa lainkaan. Kestoa kuitenkin kellotetaan lähes 11 minuuttia.
B-puoli lyödään käyntiin Whitesnaken uran sen hetken suurimmalla hitillä ”Fool For Your Loving,” joka löytyy studioversiona ”Ready An´Willingilta.” Tempo on maltettu pitää lähes samana studioversioon nähden eikä biisi muutenkaan siitä paljon eroa. Soitto ja laulu kulkevat ja tämä on sen luokan kappale, että huh. Mielenkiintoista tässä on kuinka hyvin bändin herrat laulavat taustoja. En tiedä onko tätä taltiointia menty ronkkimaan studiossa, mutta komeasti ja puhtaasti lähtee.
”Ain´t Gonna Cry No More” on samaiselta studiolätyltä poimittu hivenen poikkeava biisi. Kyseessä on aikakaudelle tyypillinen Whitesnake-balladi olematta kuitenkaan liian imelä. Ei mikään ”Is This Love” siis. Huomion kiinnittää jälleen stemmalaulu. Muutenkin kappale kasvaa komeasti kohti kertosäettä, josta itse biisi saa siivet ja balladisävyisyys jää taakse. Hieno rakenne tekee tästä todella upean kokonaisuuden. Vaikka raita kestää yli kuusi minuuttia, ei kelloa tule vilkuiltua kertaakaan.
Ja ”Ready An´Willingilla” jatketaan. Siis albumin nimibiisillä joka on jälleen tuttua Whitesnakea boogiehengessä. Mitään kovin uutta tämä liveveto ei studioversioon verrattuna tuo, mutta yleisöä huudatetaan tässä sen edestä. Viimeinen veto on ”Take Me With You,” alunperin ”Trouble”-pitkäsoitolta löytyvä ripeä rock, jonka tempo on noussut tässä vaiheessa settiä jo uusiin sfääreihin. Biisi on ”Troublen” parhaita paloja ja onkin hienoa kuulla sen livekäsittely. Jälleen virtuositeetti nousee esiin ja rumpalina huomioni kiinnittyy tällä kertaa Murrayn bassoon, joka vetää käsittämätöntä kuviota koko biisin ajan Paicen kompatessa parhaansa mukaan. Jos albumi loppuisi tähän, olisi olo tyydytetty, mutta toinen levy on vielä kuulematta joten ei kun eteenpäin.
Vuoden 1978 keikka samaisesta salista käynnistyy vinyyliltä samalla biisillä kuin ensimmäinen setti. Tosin yhden CD:n versiosta se on jätetty pois tilanpuutteen vuoksi. Aika samanlainen rykäisy ”Come On” kuin paria vuotta myöhemmin, mitä nyt Paicea jää kaipaamaan. Dowlen soitto on suorempaa ja vähemmän svengaavaa, mutta kyllä tämä toimii. Koska bändi oli vielä tuore tapaus eikä yleisö oikein tiennyt Whitesnaken omaa tuotantoa on mukaan otettu kappaleita Deep Purplelta. ”Might Just Take Your Life” on kotoisin vuoden 1974 ”Burn”- albumilta ja bändi hoitaa homman kotiin hienosti. Vaikka tempo on ripeämpi kuin studioversiolla se ei tämän biisin kohdalla haittaa ja Marsdenin kuullaan vetävän hienosti Glenn Hughesin lauluosuudet.
Tämän jälkeen heitetään kehiin biisi yhtyeen ”Trouble-” albumilta. ”Lie Downin” tempo kulkee uusissa lukemissa ja mieleen tulee outo mielleyhtymä Ramonesin keikalta Tavastialta vuonna 1994, jossa setti kellotti 75 minuuttia ja biisejä tuli 33 kappaletta. Tämä on siis jo liian ripeä tahti ja biisin fiilis kärsii. Nyt on liian kova kiire maitokauppaan tai käymään makuulle.
Onneksi seuraavana tuleva ”Ain´t No Love In The Heart Of The City” palauttaa marssijärjestyksen kohdalleen. Tässä Whitesnake on parhaimmillaan. Hitaahko groovaava veto, jonka bändi soittaa edelleen jokaisessa konsertissaan. En yhtään ihmettele miksi. Biisi on täydellinen. Jos saisin valita vain yhden kappaleen Whitesnakelta, joka olisi pakko kuulla se olisi tämä. Tai ”Slow An´Easy,” mutta se on toinen tarina ja toinen levy. ”Ain´t No Love” ei ole Whitesnaken oma kappale vaan coveroitu Bobby “Blue” Blandilta, joka veti jo alkuperäisellään vastustamattoman komeasti. Whitesnake vetää kuitenkin vielä komeammin ja rockimmin.
”Troublessa” tempo pysyy maltillisena ja kappale saa tilaa hengittää. Ennen kaikkea Coverdalen ääni toimii tässä hienosti korkeista kohdista matalampiin. Viimeiseksi on säästetty Purple-laina ”Mistreated,” jossa kitaristit pääsevät sooloilemaan sydämensä kyllyydestä. Puhumattakaan Coverdalen vokaalisuorituksesta. Tämä laulu todellakin vaatii tulkitsijan ja ainoa oikea mies siihen on David Coverdale. ”Mistreated” on aina pitkä livevetona, esitti sen kuka hyvänsä. Purplen liveillä biisi venyi helposti 20-minuuttiseksi, mutta nyt pysytään maltillisessa 11 minuutissa.
Kun yleisön huuto vaimenee ja neula nousee, on pakko myöntää tosiasiat. Whitesnake on tällä livetuplalla sellaisessa iskussa molemmilla vuosikymmenillä, että oksat pois. Vaikka ensimmäinen setti on aavistuksen kirkkaampi kuin toinen, se ei vähennä tämän julkaisun arvoa pätkääkään. Minulle tämä on yhtä tärkeä tuplalive kuin Iron Maidenin ”Live After Death” tai Kissin ”Alive!”
9½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
CD1 23/24.6.1980
1.Come On
2.Sweet Talker
3.Walking In The Shadow Of The Blues
4.Love Hunter
5.Ain’t No Love In The Heart Of The City
6.Fool For Your Loving
7.Ain’t Gonna Cry No More
8.Ready An’ Willing
9.Take Me With You
CD2 23.11.1978
1.Come On
2.Might Just Take Your Life
3.Lie Down
4.Ain’t No Love In The Heart Of The City
5.Trouble
6.Mistreated
Raskaamman musiikin aktiivinen kuluttaja. Rumpujen soitto on seurannut mukana kesästä 1985 asti ja bänditouhuissa on vaikutettu mm. entisen AC/DC-vokalisti Dave Evansin Finnish Badasses-yhtyeessä. Vapaa-aikaan kuuluvat kalastus, koirat ja lukeminen.
 Metalliluolan arvio, Tomi Nousiainen-Gunnar.){kind=link}